Matkalla Suomeen.
Olin kaksi ja puoli viikkoa Suomessa. Jos jotain opin sen vierailun aikana, se oli se, että niin iso asia kuin kokonainen maa ei voi olla minulle "koti". En kokenut mitään maagista olen kotona-hetkeä kun saavuin Suomeen. En kokenut suurta nautintoa kun sain taas puhua suomea - siitä että englanti on minulle yhtä lailla tärkeä ja luonteva kieli kuin suomi olen kirjoittanut aiemmin.
Mutta sen opin, että koti on pienemmissä paikoissa, pienemmissä yksiköissä kuin kokonainen maa, ja että se voi olla monessa paikkaa. Tunsin olevani kotona, kun muistelin siskon ja serkun kanssa lapsuutta. Kun istuin lattialla ja puhuin kaikesta politiikasta ihmissuhteisiin kotibileissä vihreiden tovereiden kanssa. Kun hain ystävän kanssa Hesburgerista krapulapäivän mätöt ja avauduimme feminismistä ja aktivismista. Kun melkein koko viime vuoden ylioppilaskunnan hallitus kokoontui. Kun pelasin perheen kanssa Scrabblea. Kun kokoonnuimme lukion kaveriporukan kanssa yhden meistä kotiin tapaninpäivän iltana, niin kuin useampana aiempana vuonna. Kun sitten lähdin takaisin kohti Englantia, ajattelin, että ehkä koti ei ole millään lailla fyysisiin paikkoihin sidottu käsite, vaan kuvaa pikemminkin tunnetilaa. Samanlaisia "nyt olen kotona, juuri tässä haluan olla"-hetkiä olen kokenut silloin tällöin Englannissakin.
En koe mielekkäänä ainakaan tällä hetkellä puhua, asuisinko mieluummin "Suomessa" vai "Englannissa"- toki jos oikeasti harkitsisin muuttoa Englantiin pysyvästi, miettisin asiaa sellaisten asioiden kautta kuin palvelut, sosiaaliturva ja niin edelleen. Mutta sen tiedän, että jos on joku paikka missä haluan Suomessa elää, se on Helsinki. Helsinki symboloi minulle ennen sinne muuttamistani toivoa, uutta alkua. Nyt se symboloi kotia, paikkaa minne, vaikka en siellä juuri nyt asuisikaan, olen aina tervetullut palaamaan, paikkaa, jossa minua odottaa suurin osa elämäni ihmisistä. Vaikka tunne siitä, että olen kotona, syntyi Suomessa ennen kaikkea ihmisistä, Helsingissä se syntyi välillä myös paikoista: design-joulumyyjäisistä, jouluisesta Senaatintorista jonka laidalla seisoi yliopisto, ja ennen kaikkea Kalliosta ja Vallilasta. Vaikka olen nauttinut elämästäni Englannissa, en ole Leicesterissä kokenut samanlaista "juuri tähän kaupunkiin minä kuulun"-tunnetta kuin Helsingissä - jos asettuisin pysyvästi Englantiin, asettuisin luultavasti johonkin muuhun kaupunkiin.
Helsinki-peli Nähdään kellon alla. Vihreä Kalliosta lähtenyt nappula on minun (ja yllättyneitä olivat...)
Kun olin jo saapunut Englantiin, äiti lähetti viestin "ajellaan uudenvuodenpäivänä isän kanssa lempikaupunkiisi". Miettimättä hetkeäkään korjasin: "ei se ole vain lempikaupunki, se on koti."
