Lontoo, Stonehenge, Bath ja Edinburgh

Toisen kuukauteni Briteissä aikana olen reissannut jonkun verran Leicesterin ulkopuolelle, joten tässä vähän matkakertomusta! Sitä ennen kuitenkin vielä pari huomiota nimenomaan brittienglannista, joista mun piti kirjoittaa edelliseen tekstiin mutta unohtui. Pääasiassa brittislangi, vaikka joissain kohtaa erilaista onkin kuin tutummat ja itse enemmän käyttämäni amerikkalaisemmat ilmaisut, ei tuota mulle vaikeuksia, osittain kiitos sille että sanat pystyy usein päättelemään kontekstista, osittain brittiläisille sarjoille joita olen elämäni aikana kuluttanut kuten Skins ja My Mad Fat Diary (edellistä suurin osa muistakin suurinpiirtein ikäisistäni tuntuu katsoneen siinä viime vuosikymmenen vikoina vuosina, mutta jälkimmäinen tuntuu olevan tuntemattomampi, iso suosituspeukku sille!).

Katsokaa jos ette oo.

Pari jännää kielellistä piirrettä täällä kyllä on, jotka hämmentävät vieläkin:

-  "Are you alright?" joka ei tarkoita "oletko kunnossa" vaan "mitä kuuluu?", on siis amerikkalaisemman "how are you?"n vastine. Tämä selvisi mulle vasta yli kuukauden Briteissä asumisen jälkeen. Pitkään ihmettelin, onko mulla sittenkin resting bitchface tai näytänkö normaalitilassa jotenkin huolestuneelta, mutta kiitos Subway to Venus-blogin, joka on opettanut mulle Briteistä paljon muutakin, opin että se on vain tavallinen "mitä kuuluu". Silti suusta lipsahtaa välillä vastaus, joka sopisi paremmin kysymykseen "oletko kunnossa" kuin "mitä kuuluu".

- X:t viestien lopussa. Näitä jaellaan niin paljon etten tiedä tarkoittaako "x" oikeasti ylipäätään mitään. Oon yrittänyt miettiä olisiko "x":n vastine muualla kuin briteissä se että laittaa pussaavan emojin, mutta x tuntuu olevan huomattavasti kasuaalimpi symboli (itse en ko. emojia käytä kuin hyville ystäville ja tyypeille joiden kanssa on ns. säpinää) vaikka sekin pusuja symboloi. Itse en kuitenkaan osaa laittaa tuota "x"-merkkiä viestin loppuun vaikka se kenen kanssa viestittelen niitä kuinka paljon laittaisikin. Joskus kyllä koen outoa halua laittaa läpällä viestieni lopetukseksi "xoxo gossip girl" jos vastaanottaja laittaa x-merkkejä, vaikka oon kyseistä sarjaa nähnyt elämäni aikana ehkä yhden jakson.

Se kielestä ja Lontooseen. Kävin Lontoossa keskiviikkona 4.11., matkan alkuperäisenä tarkoituksena Death Cab for Cutien konsertti, Keskiviikkoisin mulla ei ole kuitenkaan ollenkaan luentoja, joten pystyin hyvällä omallatunnolla tekemään reissusta koko päivän mittaisen. Hyppäsin siis kahdeksan jälkeen bussiin Leicesterissä ja lähdin parin tunnin bussimatkalle kohti Lontoota.

Samana päivänä sattumalta Lontoossa oli myös iso mielenosoitus maksuttoman koulutuksen puolesta ja mut tuntevat ei varmaan ylläty kun kerron, että en voinut vastustaa. Suuntasin siis ensimmäisenä mielenosoituksen lähtöpaikan seudulle, kävin syömässä (sushilla, pakko oli ottaa ilo irti siitä että Lontoossa on pikaruokatyyppisiä mutta silti ihan hyviä sushipaikkoja joka nurkassa) ja menin sitten katsomaan miekkarimeininkejä. Miekkarissa tunnelma oli toki vihainen, mutta myös iloinen ja riehakas. Jossain vaiheessa erkanin joukosta ja valokuvasin miekkarijoukkoa, ja lähdin sitten Euroopan isoimpaan kirjakauppaan, josta mainitsin viime päivityksessäni.

Miekkarissa jaettiin kaikille "Free education, tax the rich"-kylttejä, jotta viesti kävi varmasti selväksi. Itsekin kannoin ylpeänä sellaista vähän aikaa.

Kirjakaupassa ilahdutti mm. feminismille ja sukupuolentutkimukselle omistettu hylly, josta mukaan tarttui Laura Batesin kirja Everyday Sexism (jota suosittelen vahvasti, vaikka kirja onkin kirjoitettu selvästi brittiyhteiskunta mielessä). Keikan lähestyessä otin sitten junan Brixtoniin, jossa kuulin Death Cab for Cutien soittavan noin suurin piirtein kaikki mulle tärkeät biisit.

Stonehengellä ja Bathissa kävin 14.11. kanadalaisen vaihtarikaverin vinkattua matkasta (jonka järjestäjätaho ei ollut vaihtarijärjestö, vaan joku random yliopistolla matkoja järjestävä porukka) minulle. Bussi retkelle lähti hävyttömän aikaisin ja yöllä mua valvotti niin Pariisin terrori-iskujen ajattelu kuin naapurissa olevat bileet ja kämppisten järjestämät jatkot, Tarkoitin siis, että bussin oli tarkoitus lähteä hävyttömän aikaisin: bussi oli nimittäin noin tunnin myöhässä. Stonehengeen päästäessä matka ei jatkunut kovinkaan hehkeästi, sää oli nimittäin aivan kamala. Napsaistiin Stonehengestä muutamat kuvat ja mentiin sitten suosiolla kahville ja turistikauppaan.

Hauskaa oli!

Bathiin päästäessä sade oli onneksi lakannut. Bath oli tosi nätti kaupunki ja kaksi ja puoli tuntia, mitä meillä oli siellä aikaa, oli ehdottomasti liian vähän. Käytiin roomalaisissa kylpylöissä ja Sally Lunn's Tea Room-nimisessä ravintolassa/kahvilassa joka sijaitsee Bathin vanhimmassa talossa. Siellä söin ehkä parhaan kanelipullan ikinä.

Roomalaiset kylpylät. 

Viime viikonloppuna olin sitten Edinburghissa vaihtarijärjestön järjestämällä reissulla. Tännekin lähdettiin bussilla järjettömän aikaisin, mihin oli kyllä aihettakin, sillä bussimatka kesti 7 tuntia. Bussimatka menikin enemmän tai vähemmän nukkuessa. Perjantai-iltana kiertelimme nopeasti keskustaa ja joulumarkkinat. Illalla oli illallinen paikallisessa ravintolassa sekä baarikierros, jonka aikana kävimme mm. baarissa, joka muistutti lähinnä luolalabyrinttia.

Lauantaina koitti ehkä reissun paras hetki, kun menimme matkaseurueeni, johon kuului yhtä sentimentaalisen suhteen Harry Pottereihin omistavia tyyppejä kuin minäkin, kanssa The Elephant Houseen, jossa J.K.Rowling kirjoitti ensimmäistä Harry Potteria, aamiaiselle. Kahvila oli muuten tavallinen, kiva kahvila, osaan hyvin kuvitella että jos asuisin Edinburghissa, kahvila olisi täydellinen paikka opiskella, lukea ja kirjoittaa. Mutta kun menin kahvilan vessaan niin...

...siellä odotti tribuutti Harry Potter-faneilta! Koko vessa oli täynnä Rowlingille ja Pottereille omistettuja seinäkirjoituksia. Musta oli täydellistä, että Harry Potter näkyi kahvilassa juuri tällä tavalla, ihmisten, joille Potterit on ollut merkityksellinen asia, viesteinä.

Iltapäivällä kiertelimme kaupungilla ja mm. maistoimme söpön viskimyyjämiehen meille tarjoamia viskejä ja löysimme pienen vaatekaupan, joka oli suurin piirtein täydellisen värisessä talossa ja myi hauskoja paitoja. Iltapäivän taittuessa iltaan suuntasimme kohti ns. kummituskierrosta maanalaisessa Edinburghissa ja sitä odotellessa kävimme vielä design-joulumarkkinoilla joista löysin julisteen joka tiivisti minut niin täydellisesti että se oli pakko ostaa (siinä oli kokonaan vihreällä väritetty naisen kuva ja teksti "but mostly I like cats"). Kummituskierros oli ihan hauska, sen jälkeen etsimme ties kuinka kauan ruokapaikkaa ja lopulta ravintolan jossa oli lauantai-iltana tilaa löydettyämme menimme ruoan jälkeen ihanille joulumarkkinoille syömään hollantilaisia pannukakkuja (porukassa oli kaksi hollantilaista jotka olivat mainostaneet niitä jatkuvasti, ja hyviä olivat) ja lopuksi hostellin vieressä olevaan baariin istumaan iltaa.

Sunnuntaina muut seurueestani menivät Edinburghin linnaan, mutta itse en halunnut maksaa lievästi suolaista hintaa linnassa käymisestä ja päätin sen sijaan kiivetä Arthur's Seatille, joka on korkea kukkula vähän Edinburghin keskustan ulkopuolella. Ilma oli hyytävän kylmä ja aluksi kiivetessä tuntui siltä että olikohan tämä nyt hyvä idea, mutta kun ylös pääsi, se oli sen arvoista: näkymät olivat upeat.

Tää ei oo ihan niin ylhäältä kuin minne kiipesin, mutta noi edessä olevat talot oli kivan värisiä.

Alas päästyäni ennen bussin lähtöä söin lähistöllä olleessa kasvisravintolassa ja tapoin aikaa jonkun taidemuseon kaupassa (ne on aina mun heikkous). Siellä myytiin mm. Jeremy Corbyn-värityskirjoja. Kuka tekis Suomessa värityskirjan politiikkanörteille?

Kaiken kaikkiaan Edinburgh oli ihana kaupunki ja kävisin mielelläni toistekin. Edinburghin jälkeen oonkin ollut sitten kipeänä siitä yöstä lähtien kun saavuin takaisin Leicesteriin, mikä nyt ei oo kovin hauskaa. Viikonloppuna Harry Potter-nostalgiafiilistelyjen olisi tarkoitus jatkua retken Potter-elokuvastudioille muodossa, sille retkelle kyllä ajattelin raahautua vaikka kuinka sängynpohjaolo olisi.

English is my second language, so -

Minun ja englannin kielen historia alkoi, niin kuin suurimman osan suomalaisista, kolmannella luokalla. Historian jatkumista on mahdotonta erottaa esiteini- ja varhaisia teinivuosiani hallinneesta kulttuuri-ilmiöstä, Harry Pottereista. Muutaman vuoden kuluttua, kesällä 2003 ennen kuudetta luokkaa, äiti kysyi, haluaisinko yrittää lukea juuri englanniksi ilmestyneen hartaasti odotetun viidennen Harry Potterin. Halusin, ostimme vanhempieni kanssa kirjan ja luin sen kahdessa päivässä.Tuskin vieläkään ymmärsin kaikkea, mutta kirjan lukeminen oli selkeä käännekohta; tajusin, että siitä tulisi olemaan minulle iloa jatkossakin, että osaisin englantia oikeasti hyvin, esimerkiksi juuri suomeksi kääntämättömiin kirjoihin käsiksi pääsemisen kannalta. Seuraavat pari vuotta joululahjoihini kuului aina kirjakaupan lahjakortti, jolla sitten tilailin englanninkielisiä nuortenkirjoja. Joskus yritin kääntää niitä suomeksi, joskus taas yritin itse kirjoittaa tarinaa englanniksi. Olin suomenkielisen Harry Potter-foorumin suurkuluttaja, mutta pian pääsin lukemaan ja osallistumaan keskusteluihin Pottereista netissä myös englanniksi. Kun seuraavat kirjat ilmestyivät 2005 ja 2007, luin ne heti englanniksi ja nyt jo ymmärsin melkein kaiken. Toki kulutin myös muuta kulttuuria kuin kirjoja englanniksi; oli hienoa ymmärtää mitä kuuntelemassani musiikissa laulettiin ja jossain vaiheessa teini-ikää aloin haluta katsoa elokuvat ja tv-sarjat englanninkielisillä teksteillä, koska käännösvirheiden teksteistä huomaaminen häiritsi katsomista.

Euroopan suurin kirjakauppa Piccadilly Circuksella Lontoossa, jossa kävin viime viikolla. Tänne jos oisin siinä 12-14-vuotiaana päässyt, niin oisin voinut viettää siellä varmaan monta tuntia. Oli se kymmenen vuotta myöhemminkin kiva paikka. 

Englannin lisäksi olen opiskellut ruotsia sekä lyhyen ranskan lukiossa. Mitä vanhemmaksi olen kuitenkin tullut, sitä enemmän minusta on tuntunut, että on tärkeämpää opetella englantia niin lähelle äidinkielen veroista kun pystyy, kuin montaa kieltä kohtuullisesti. Englanti on lingua franca, nykykulttuurin ja varsinkin populaarikulttuurin kieli. "Globaali Brooklyn", mitä tässä tekstissä avataan, viestii keskenään englanniksi - englanniksi pystyn keskustelemaan ja oppimaan yhteiskunnallisista asioista joka puolelta maailmaa tulevien samoista asioista kiinnostuneiden nuorten ihmisten kanssa. Ilman hyvää englannintaitoa on vaikea opiskella niin yliopistossa kuin itsenäisesti. En myöskään ole suuri suomenkielisten käännösten englanninkielisille termeille väkisin keksimisen ystävä (tästä keskustelin viimeksi eilen termin "ableismi" suhteen). Kun termi vakiintuu niin se vakiintuu, vaikka se olisikin "anglismi" niin antaa vakiintua. Ärsyynnyn helposti myös joskus kuuluvista englantikielteisistä puheenvuoroista. Minun on vaikea nähdä lingua francan vahvistumisessa negatiivisia puolia aikana, jolloin myös uusnationalismi nousee uhkaavasti - eikö sen kannalta, että ymmärtäisimme toisiamme emmekä taantuisi stereotypisoimaan ja sulkisimme rajoja, olisi hyvä että meillä on yhteinen kieli millä kommunikoida, keskustella ja tutustua? Suomalaislasten kielitaidon yksipuolistumisesta huolestuneille voisin lähettää terveisiä, että suomalaisille tyypillinen kielitaito, missä osataan suomea, englantia hyvin ja ruotsia kohtalaisesti, on englanninkielisten maiden edustajille ihmeellistä ja hienoa. Olen kuullut useamman kommentin vaihtoaikanani paikallisilta ja englanninkielisistä maista tulevilta siitä, kuinka siistiä on, että osaan kahta kieltä sujuvasti.

Yliopiston Starbucksilla minulla on esim. tällaisia alter egoja. Hauskaa sinänsä, että oletetaan paikalliseksi eikä kysytä, miten nimi kirjoitetaan.

Tällä hetkellä elän elämääni Suomeen suuntautuvaa kommunikointia lukuunottamatta kokonaan englanniksi. Aluksi englanniksi kommunikointi oli vaikeampaa kuin oletin etukäteen - luulen että vaikka pohjataso olisi kuinka hyvä, on vaikeaa vaihtaa täysin kieltä. Nykyään, niin kuin jo jossain tekstissä kerroin, tilanne on toisinpäin. Suomeksi puhuminen tuntuu vähän kömpelöltä ja vaivaantuneelta. Pidän siitä, miten ilmaisen itseäni englanniksi nyt, kun olen tottunut siihen. Muistan, että joskus teini-iässä kun monen sukupolveni edustajan tavoin kirjoitin Livejournalia ja kirjoitin sitä silloin tällöin, etenkin englannin kokeiden lähestyessä, myös englanniksi, serkkuni sanoi, että kuulostan enemmän itseltäni silloin, kun kirjoitan englanniksi kuin silloin, kun kirjoitan suomeksi. Tähän vaikutti varmaan se että suomeksi saatoin olla niin vakava ja tekotaiteellinen kuin hilpeä, huoleton ja huonoja inside-vitsejä tekstin sekaan heittelevä, mutta englanniksi kirjoitin vain, miten itseäni osasin ilmaista englanniksi. Teini-iän roolinvaihteluista ja -kokeiluista nyt on aikaa, mutta koen tavoittavani jotain samaa täällä: toisella kielellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla aina täysin oma itsensä. Ja se on pelkästään rentouttavaa ja virkistävää. Koen itseni englanniksi myös välillä sosiaalisemmaksi ja rennommaksi kuin Suomessa, jossa vihaan smalltalkia mutta täällä huomaan etten vihaa sitä niin paljon - ehkä kielen mukana myös kulttuuri tarttuu jollain tasolla. Ja aina kun kommunikointi tuntuu jotenkin kömpelöltä eikä löydä oikeita sanoja, sen voi kuitata otsikossa olevalla lauseella eikä tarvitse ajatella olevansa socially awkward tai kielellisesti vähemmän lahjakas kun on kuvitellut. Kuvittelin kaipaavani suomen kieltä ja otin mukaan suomenkielisiä kirjoja kun tulin tänne, mutta nyt niiden lukeminen tuntuu vain oudolta. Ehkä suhteeni suomen kieleen ei ole kovinkaan sentimentaalinen, vaikka kieltä pääaineenani yliopistossa opiskelenkin.