English is my second language, so -

Minun ja englannin kielen historia alkoi, niin kuin suurimman osan suomalaisista, kolmannella luokalla. Historian jatkumista on mahdotonta erottaa esiteini- ja varhaisia teinivuosiani hallinneesta kulttuuri-ilmiöstä, Harry Pottereista. Muutaman vuoden kuluttua, kesällä 2003 ennen kuudetta luokkaa, äiti kysyi, haluaisinko yrittää lukea juuri englanniksi ilmestyneen hartaasti odotetun viidennen Harry Potterin. Halusin, ostimme vanhempieni kanssa kirjan ja luin sen kahdessa päivässä.Tuskin vieläkään ymmärsin kaikkea, mutta kirjan lukeminen oli selkeä käännekohta; tajusin, että siitä tulisi olemaan minulle iloa jatkossakin, että osaisin englantia oikeasti hyvin, esimerkiksi juuri suomeksi kääntämättömiin kirjoihin käsiksi pääsemisen kannalta. Seuraavat pari vuotta joululahjoihini kuului aina kirjakaupan lahjakortti, jolla sitten tilailin englanninkielisiä nuortenkirjoja. Joskus yritin kääntää niitä suomeksi, joskus taas yritin itse kirjoittaa tarinaa englanniksi. Olin suomenkielisen Harry Potter-foorumin suurkuluttaja, mutta pian pääsin lukemaan ja osallistumaan keskusteluihin Pottereista netissä myös englanniksi. Kun seuraavat kirjat ilmestyivät 2005 ja 2007, luin ne heti englanniksi ja nyt jo ymmärsin melkein kaiken. Toki kulutin myös muuta kulttuuria kuin kirjoja englanniksi; oli hienoa ymmärtää mitä kuuntelemassani musiikissa laulettiin ja jossain vaiheessa teini-ikää aloin haluta katsoa elokuvat ja tv-sarjat englanninkielisillä teksteillä, koska käännösvirheiden teksteistä huomaaminen häiritsi katsomista.

Euroopan suurin kirjakauppa Piccadilly Circuksella Lontoossa, jossa kävin viime viikolla. Tänne jos oisin siinä 12-14-vuotiaana päässyt, niin oisin voinut viettää siellä varmaan monta tuntia. Oli se kymmenen vuotta myöhemminkin kiva paikka. 

Englannin lisäksi olen opiskellut ruotsia sekä lyhyen ranskan lukiossa. Mitä vanhemmaksi olen kuitenkin tullut, sitä enemmän minusta on tuntunut, että on tärkeämpää opetella englantia niin lähelle äidinkielen veroista kun pystyy, kuin montaa kieltä kohtuullisesti. Englanti on lingua franca, nykykulttuurin ja varsinkin populaarikulttuurin kieli. "Globaali Brooklyn", mitä tässä tekstissä avataan, viestii keskenään englanniksi - englanniksi pystyn keskustelemaan ja oppimaan yhteiskunnallisista asioista joka puolelta maailmaa tulevien samoista asioista kiinnostuneiden nuorten ihmisten kanssa. Ilman hyvää englannintaitoa on vaikea opiskella niin yliopistossa kuin itsenäisesti. En myöskään ole suuri suomenkielisten käännösten englanninkielisille termeille väkisin keksimisen ystävä (tästä keskustelin viimeksi eilen termin "ableismi" suhteen). Kun termi vakiintuu niin se vakiintuu, vaikka se olisikin "anglismi" niin antaa vakiintua. Ärsyynnyn helposti myös joskus kuuluvista englantikielteisistä puheenvuoroista. Minun on vaikea nähdä lingua francan vahvistumisessa negatiivisia puolia aikana, jolloin myös uusnationalismi nousee uhkaavasti - eikö sen kannalta, että ymmärtäisimme toisiamme emmekä taantuisi stereotypisoimaan ja sulkisimme rajoja, olisi hyvä että meillä on yhteinen kieli millä kommunikoida, keskustella ja tutustua? Suomalaislasten kielitaidon yksipuolistumisesta huolestuneille voisin lähettää terveisiä, että suomalaisille tyypillinen kielitaito, missä osataan suomea, englantia hyvin ja ruotsia kohtalaisesti, on englanninkielisten maiden edustajille ihmeellistä ja hienoa. Olen kuullut useamman kommentin vaihtoaikanani paikallisilta ja englanninkielisistä maista tulevilta siitä, kuinka siistiä on, että osaan kahta kieltä sujuvasti.

Yliopiston Starbucksilla minulla on esim. tällaisia alter egoja. Hauskaa sinänsä, että oletetaan paikalliseksi eikä kysytä, miten nimi kirjoitetaan.

Tällä hetkellä elän elämääni Suomeen suuntautuvaa kommunikointia lukuunottamatta kokonaan englanniksi. Aluksi englanniksi kommunikointi oli vaikeampaa kuin oletin etukäteen - luulen että vaikka pohjataso olisi kuinka hyvä, on vaikeaa vaihtaa täysin kieltä. Nykyään, niin kuin jo jossain tekstissä kerroin, tilanne on toisinpäin. Suomeksi puhuminen tuntuu vähän kömpelöltä ja vaivaantuneelta. Pidän siitä, miten ilmaisen itseäni englanniksi nyt, kun olen tottunut siihen. Muistan, että joskus teini-iässä kun monen sukupolveni edustajan tavoin kirjoitin Livejournalia ja kirjoitin sitä silloin tällöin, etenkin englannin kokeiden lähestyessä, myös englanniksi, serkkuni sanoi, että kuulostan enemmän itseltäni silloin, kun kirjoitan englanniksi kuin silloin, kun kirjoitan suomeksi. Tähän vaikutti varmaan se että suomeksi saatoin olla niin vakava ja tekotaiteellinen kuin hilpeä, huoleton ja huonoja inside-vitsejä tekstin sekaan heittelevä, mutta englanniksi kirjoitin vain, miten itseäni osasin ilmaista englanniksi. Teini-iän roolinvaihteluista ja -kokeiluista nyt on aikaa, mutta koen tavoittavani jotain samaa täällä: toisella kielellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla aina täysin oma itsensä. Ja se on pelkästään rentouttavaa ja virkistävää. Koen itseni englanniksi myös välillä sosiaalisemmaksi ja rennommaksi kuin Suomessa, jossa vihaan smalltalkia mutta täällä huomaan etten vihaa sitä niin paljon - ehkä kielen mukana myös kulttuuri tarttuu jollain tasolla. Ja aina kun kommunikointi tuntuu jotenkin kömpelöltä eikä löydä oikeita sanoja, sen voi kuitata otsikossa olevalla lauseella eikä tarvitse ajatella olevansa socially awkward tai kielellisesti vähemmän lahjakas kun on kuvitellut. Kuvittelin kaipaavani suomen kieltä ja otin mukaan suomenkielisiä kirjoja kun tulin tänne, mutta nyt niiden lukeminen tuntuu vain oudolta. Ehkä suhteeni suomen kieleen ei ole kovinkaan sentimentaalinen, vaikka kieltä pääaineenani yliopistossa opiskelenkin.