Opiskelusta Englannissa, osa 2

Vuonna 2014 olin ylioppilaskuntani HYYn hallituksessa, niin kuin olen blogissa jo maininnut. Vuosi oli antoisa mutta rankka, mutta ei siitä sen enempää, sillä tämä blogi käsittelee toista erityistä vuotta elämässäni. Viime aikoina olen kuitenkin palannut pohtimaan yhtä kysymystä, mitä työn puolesta pohdin hallitusvuonnani: miten edistää opiskelijoiden yhteisöllisyyttä ja kiinnittymistä yhteisöön? Täällä nimittäin tehdään joitain asioita eri lailla kuin Suomessa, jotka edistävät yhteisöllisyyttä. Kokemukseni koskevat tietenkin vain omaa vaihtoyliopistoani, mutta sen perusteella mitä tiedän, moni näistä asioista on samoin myös muissa yliopistoissa.

Kenties suurin yhteisöllisyyttä lisäävä tekijä täällä on asuminen. Ylivoimaisesti suurin osa fukseista ("freshers") asuu asuntoloissa (brittienglanniksi "halls", ei "dorms", vaikka käytän vahingossa paljon myös jälkimmäistä amerikkalaista sanaa), joissa jaetaan keittiö ja kylpyhuone joskus varsin monenkin muun opiskelijan kanssa. Fuksivuoden jälkeen jälleen ylivoimaisesti suurin osa muuttaa kimppakämppiin opiskelukavereidensa kanssa, Yksiöasumista ei käytännössä ole, ja moni on ihmetellyt sitä että itse asuin ennen tänne muuttamista yksiössä. Kun itse muutin Helsinkiin, soluun muuttaminen tuntemattomien kanssa oli pelottava ajatus ja yksiön saaminen suuri helpotus. En tiedä onko tämä suomalaisuuteen liittyvä juttu, mutta kokemukseni täällä jälkeen tuntuu hassulta, että soluasumista pelätään ja vältellään Suomessa, ja melkein harmittaa, etten itse kokeillut kämppisasumista ennen tänne muuttoa. Itse asun siis asuntolassa, jossa asuu lisäkseni pari muuta vaihtaria, yksi kansainvälinen opiskelija ja fukseja. Kämppiksistäni brittifuksit (kahta lukuunottamatta eri alojen opiskelijoita btw, pääaine yhdistää joskus vain saman pääaineen verran) ovat tulleet niin hyviksi ystäviksi, että aikovat asua yhdessä myös ensi vuonna. Kaikilla ei välttämättä täällä käy niin hyvä tuuri, mutta solu- ja kimppa-asuminen voi johtaa myös ystäviin ja yhteisön löytämiseen.

Kuten olen aiemmin maininnut, kahdenkin eri aineen opiskelu on täällä poikkeus, mikä johtaa siihen että käytännössä saman pääaineen opiskelijoilla on aina yhteinen lukujärjestys ja kurssikaverit tulevat tutuiksi. Tämä ei Suomessa onnistuisi ilman massiivista akateemisen vapauden uhrausta, joten en ole itse kovinkaan valmis tuomaan tätä Suomeen, mutta ystävystymisessä se varmasti helpottaa. Toisaalta sama pääaine, niin kuin jo sanoin, kuitenkin yhdistää joskus vain saman pääaineen verran ja jos ei omalta kurssilta löydä ystäviä, voi Briteissä olla hankalampi tavata opiskelun puitteissa uusia ihmisiä. Sen kannalta on hyvä, että ainejärjestöt eivät näyttele täällä niin isoa osaa kuin Suomessa (mitenkään ainejärjestöjä disauttamatta, ne tekevät tärkeää työtä linkkinä opiskelijoiden ja oppiaineen välillä) - tuntuu, että harraste-, poliittiset- ja ainejärjestöt ovat aika lailla yhdenvertaisessa asemassa, kun taas suomalaisissa yliopistoissa ainejärjestöillä on etulyöntiasema näiden integroidessa opiskelijoita yliopistoon. Brittiopiskelijat tuntuvat hakevan itselleen järjestöä missä toimia aktiivisemmin kiinnostuksenkohteidensa perusteella kuin suomalaiset, joille ainejärjestö esitetään yleensä ensisijaisena vaihtoehtona. Täällä toimii muun muassa feministiyhdistys, jossa itse olen mukana.

Myös se, että välivuodet ovat harvinaisia, saattaa lisätä yhteisöllisyyttä, kun opiskelijat ovat lähes aina saman ikäisiä ja samassa elämäntilanteessa. Tämä on kuitenkin taas jälleen kaksipiippuinen juttu, koska itse olen sitä mieltä että välivuosikokemukset voivat olla myös antoisia. Jätän kuitenkin tämän kolumnin tähän, koska se osuu mielestäni hyvin ytimeen siinä, kuinka tärkeää samojen elämänvaiheiden ja tietynlaisen yhteisen elämäntarinan läpikäyminen ihmiselle loppupeleissä on. Olen tosin kolumnissa eri mieltä siitä, että fuksibileetkin ja vaihdot koettaisiin yhdessä Suomessa: kiitos vaikeasti yliopistoon pääsemisen, elämänpolut kyllä eriytyvät jo ylioppilasjuhlien jälkeen ja ystäväni ovat varsin eri vaiheissa opintojen suhteen. Vaikka välivuosia juuri puolustinkin, niin vastentahtoiset Suomessa varsin yleiset välivuodet ovat asia, joiden suhteen toivoisin tehtävän jotain (=poistettavan ylioppilaskirjoitukset, josta jaksan aina paasata, että pääsykokeisiin keskittyminen täysillä olisi abikeväänä mahdollista).  

2.2.2016, Leicester, Leicestershire, United Kingdom

Viime aikoina on jostain syystä tuntunut vaikealta kirjoittaa blogiin. Olen aloittanut useamman kerran, mutta jostain syystä a) suomeksi kirjoittaminen tuntuu just nyt epäluontevalta, ehkä siksi että oon tuottanut viime aikoina hirveästi englanninkielistä tekstiä niin opintoihin liittyen kuin vapaa-ajallakin, paperipäiväkirjan kieleksikin on vaihtunut salavihkaa englanti ja b) tän blogin tyyli on aika hillitty, koska aluksi ajattelin että tätä voisi lukea niin sukulaiset kuin tulevat Britteihin lähdössä olevat suomalaisvaihtarit (nyt tää tosin on alkanut karata myös mun henkilökohtaisiin tunnelmiin esimerkiksi Suomesta, jotka ei ehkä näitä tulevia vaihtareita niin paljoa kiinnosta). Välillä kuitenkin tekisi mieli kirjoitella vielä vähän henkilökohtaisemmin esim. ikäkriisistä ja miten yrittää päästä siitä yli(varoitus vaan kaikille vähän vanhemmille Britteihin lähtijöille, brittiopiskelijat on nuoria ja etenkin asuntoloissa asuu vain 18-19-vuotiaita fukseja. Itse täytän siis tänä vuonna 25 ja quarterlife crisis on ainakin mun kohdalla totta), ihmissuhteista ja siitä kuinka vaihdossakin fiilikset vaihtelevat todella paljon eikä se ole vain parasta ikinä. Mulla on toki se yksityinen paperipäiväkirja, mutta toisaalta uskon että henkilökohtaisten kokemusten jakaminen muille on todella arvokasta. Mikään ei ole auttanut mua välillä enemmän kuin jonkun tekstin lukeminen ja sen ymmärtäminen, että hei, maailmassa on joku muukin ihan oikea ihminen, joka on kokenut samanlaisia juttuja. Ehkä tarvitsisin jonkun muun kanavan kirjoittaa vähän suoremmin sanoin ja muustakin kuin suoraan vaihdosta.

Koska haluan muutenkin rikkoa suomen kielellä kirjoittamisblokkini, ajattelin kertoa yhdestä vuorokaudesta Leicesterissä. Löysin joku aika sitten Enormous Eye - sivuston, missä ihmiset (kuten kirjoittaja ja feministi Tavi Gevinson ja graafinen suunnittelija Adam J. Kurtz) kertovat tavallisista päivistään. Monessa tekstissä esiintyvä minuutti minuutilta-formaatti oli hauska, joten ajattelin itsekin kokeilla, tosin keskellä viikkoa olevana päivänä sivulla käytetyn lauantain sijaan että pääsen kertomaan opiskelusta ja koska, näin suoraan sanottuna, viimeisin lauantaini oli rehellinen "minä-päivä" kiireisen ja sosiaalisen viikon jälkeen jolloin lähinnä yritin lukea kurssilukemistoja mutta sen sijaan katsoin Netflixiä. Enkä myöskään missään nimessä Adam J. Kurtzin tavoin merkkaa, kuinka monta kertaa tsekkaan Instagramin päivän aikana, koska en kestä totuutta. Joka tapauksessa, nyt havainnollistan mitä päässäni liikkuu ja millaista vaihtarielämä näin yhtenä tavallisena päivänä on. (Spoiler: se ei ole pelkkiä bileitä).

Kotona

Matkalla Suomeen. 

Olin kaksi ja puoli viikkoa Suomessa. Jos jotain opin sen vierailun aikana, se oli se, että niin iso asia kuin kokonainen maa ei voi olla minulle "koti". En kokenut mitään maagista olen kotona-hetkeä kun saavuin Suomeen. En kokenut suurta nautintoa kun sain taas puhua suomea - siitä että englanti on minulle yhtä lailla tärkeä ja luonteva kieli kuin suomi olen kirjoittanut aiemmin.

Mutta sen opin, että koti on pienemmissä paikoissa, pienemmissä yksiköissä kuin kokonainen maa, ja että se voi olla monessa paikkaa. Tunsin olevani kotona, kun muistelin siskon ja serkun kanssa lapsuutta. Kun istuin lattialla ja puhuin kaikesta politiikasta ihmissuhteisiin kotibileissä vihreiden tovereiden kanssa. Kun hain ystävän kanssa Hesburgerista krapulapäivän mätöt ja avauduimme feminismistä ja aktivismista. Kun melkein koko viime vuoden ylioppilaskunnan hallitus kokoontui. Kun pelasin perheen kanssa Scrabblea. Kun kokoonnuimme lukion kaveriporukan kanssa yhden meistä kotiin tapaninpäivän iltana, niin kuin useampana aiempana vuonna. Kun sitten lähdin takaisin kohti Englantia, ajattelin, että ehkä koti ei ole millään lailla fyysisiin paikkoihin sidottu käsite, vaan kuvaa pikemminkin tunnetilaa. Samanlaisia "nyt olen kotona, juuri tässä haluan olla"-hetkiä olen kokenut silloin tällöin Englannissakin.

En koe mielekkäänä ainakaan tällä hetkellä puhua, asuisinko mieluummin "Suomessa" vai "Englannissa"- toki jos oikeasti harkitsisin muuttoa Englantiin pysyvästi, miettisin asiaa sellaisten asioiden kautta kuin palvelut, sosiaaliturva ja niin edelleen. Mutta sen tiedän, että jos on joku paikka missä haluan Suomessa elää, se on Helsinki. Helsinki symboloi minulle ennen sinne muuttamistani toivoa, uutta alkua. Nyt se symboloi kotia, paikkaa minne, vaikka en siellä juuri nyt asuisikaan, olen aina tervetullut palaamaan, paikkaa, jossa minua odottaa suurin osa elämäni ihmisistä. Vaikka tunne siitä, että olen kotona, syntyi Suomessa ennen kaikkea ihmisistä, Helsingissä se syntyi välillä myös paikoista: design-joulumyyjäisistä, jouluisesta Senaatintorista jonka laidalla seisoi yliopisto, ja ennen kaikkea Kalliosta ja Vallilasta. Vaikka olen nauttinut elämästäni Englannissa, en ole Leicesterissä kokenut samanlaista "juuri tähän kaupunkiin minä kuulun"-tunnetta kuin Helsingissä - jos asettuisin pysyvästi Englantiin, asettuisin luultavasti johonkin muuhun kaupunkiin. 

Helsinki-peli Nähdään kellon alla. Vihreä Kalliosta lähtenyt nappula on minun (ja yllättyneitä olivat...) 

Kun olin jo saapunut Englantiin, äiti lähetti viestin "ajellaan uudenvuodenpäivänä isän kanssa lempikaupunkiisi". Miettimättä hetkeäkään korjasin: "ei se ole vain lempikaupunki, se on koti."