Opiskelusta Englannissa, osa 2

Vuonna 2014 olin ylioppilaskuntani HYYn hallituksessa, niin kuin olen blogissa jo maininnut. Vuosi oli antoisa mutta rankka, mutta ei siitä sen enempää, sillä tämä blogi käsittelee toista erityistä vuotta elämässäni. Viime aikoina olen kuitenkin palannut pohtimaan yhtä kysymystä, mitä työn puolesta pohdin hallitusvuonnani: miten edistää opiskelijoiden yhteisöllisyyttä ja kiinnittymistä yhteisöön? Täällä nimittäin tehdään joitain asioita eri lailla kuin Suomessa, jotka edistävät yhteisöllisyyttä. Kokemukseni koskevat tietenkin vain omaa vaihtoyliopistoani, mutta sen perusteella mitä tiedän, moni näistä asioista on samoin myös muissa yliopistoissa.

Kenties suurin yhteisöllisyyttä lisäävä tekijä täällä on asuminen. Ylivoimaisesti suurin osa fukseista ("freshers") asuu asuntoloissa (brittienglanniksi "halls", ei "dorms", vaikka käytän vahingossa paljon myös jälkimmäistä amerikkalaista sanaa), joissa jaetaan keittiö ja kylpyhuone joskus varsin monenkin muun opiskelijan kanssa. Fuksivuoden jälkeen jälleen ylivoimaisesti suurin osa muuttaa kimppakämppiin opiskelukavereidensa kanssa, Yksiöasumista ei käytännössä ole, ja moni on ihmetellyt sitä että itse asuin ennen tänne muuttamista yksiössä. Kun itse muutin Helsinkiin, soluun muuttaminen tuntemattomien kanssa oli pelottava ajatus ja yksiön saaminen suuri helpotus. En tiedä onko tämä suomalaisuuteen liittyvä juttu, mutta kokemukseni täällä jälkeen tuntuu hassulta, että soluasumista pelätään ja vältellään Suomessa, ja melkein harmittaa, etten itse kokeillut kämppisasumista ennen tänne muuttoa. Itse asun siis asuntolassa, jossa asuu lisäkseni pari muuta vaihtaria, yksi kansainvälinen opiskelija ja fukseja. Kämppiksistäni brittifuksit (kahta lukuunottamatta eri alojen opiskelijoita btw, pääaine yhdistää joskus vain saman pääaineen verran) ovat tulleet niin hyviksi ystäviksi, että aikovat asua yhdessä myös ensi vuonna. Kaikilla ei välttämättä täällä käy niin hyvä tuuri, mutta solu- ja kimppa-asuminen voi johtaa myös ystäviin ja yhteisön löytämiseen.

Kuten olen aiemmin maininnut, kahdenkin eri aineen opiskelu on täällä poikkeus, mikä johtaa siihen että käytännössä saman pääaineen opiskelijoilla on aina yhteinen lukujärjestys ja kurssikaverit tulevat tutuiksi. Tämä ei Suomessa onnistuisi ilman massiivista akateemisen vapauden uhrausta, joten en ole itse kovinkaan valmis tuomaan tätä Suomeen, mutta ystävystymisessä se varmasti helpottaa. Toisaalta sama pääaine, niin kuin jo sanoin, kuitenkin yhdistää joskus vain saman pääaineen verran ja jos ei omalta kurssilta löydä ystäviä, voi Briteissä olla hankalampi tavata opiskelun puitteissa uusia ihmisiä. Sen kannalta on hyvä, että ainejärjestöt eivät näyttele täällä niin isoa osaa kuin Suomessa (mitenkään ainejärjestöjä disauttamatta, ne tekevät tärkeää työtä linkkinä opiskelijoiden ja oppiaineen välillä) - tuntuu, että harraste-, poliittiset- ja ainejärjestöt ovat aika lailla yhdenvertaisessa asemassa, kun taas suomalaisissa yliopistoissa ainejärjestöillä on etulyöntiasema näiden integroidessa opiskelijoita yliopistoon. Brittiopiskelijat tuntuvat hakevan itselleen järjestöä missä toimia aktiivisemmin kiinnostuksenkohteidensa perusteella kuin suomalaiset, joille ainejärjestö esitetään yleensä ensisijaisena vaihtoehtona. Täällä toimii muun muassa feministiyhdistys, jossa itse olen mukana.

Myös se, että välivuodet ovat harvinaisia, saattaa lisätä yhteisöllisyyttä, kun opiskelijat ovat lähes aina saman ikäisiä ja samassa elämäntilanteessa. Tämä on kuitenkin taas jälleen kaksipiippuinen juttu, koska itse olen sitä mieltä että välivuosikokemukset voivat olla myös antoisia. Jätän kuitenkin tämän kolumnin tähän, koska se osuu mielestäni hyvin ytimeen siinä, kuinka tärkeää samojen elämänvaiheiden ja tietynlaisen yhteisen elämäntarinan läpikäyminen ihmiselle loppupeleissä on. Olen tosin kolumnissa eri mieltä siitä, että fuksibileetkin ja vaihdot koettaisiin yhdessä Suomessa: kiitos vaikeasti yliopistoon pääsemisen, elämänpolut kyllä eriytyvät jo ylioppilasjuhlien jälkeen ja ystäväni ovat varsin eri vaiheissa opintojen suhteen. Vaikka välivuosia juuri puolustinkin, niin vastentahtoiset Suomessa varsin yleiset välivuodet ovat asia, joiden suhteen toivoisin tehtävän jotain (=poistettavan ylioppilaskirjoitukset, josta jaksan aina paasata, että pääsykokeisiin keskittyminen täysillä olisi abikeväänä mahdollista).  

2.2.2016, Leicester, Leicestershire, United Kingdom

Viime aikoina on jostain syystä tuntunut vaikealta kirjoittaa blogiin. Olen aloittanut useamman kerran, mutta jostain syystä a) suomeksi kirjoittaminen tuntuu just nyt epäluontevalta, ehkä siksi että oon tuottanut viime aikoina hirveästi englanninkielistä tekstiä niin opintoihin liittyen kuin vapaa-ajallakin, paperipäiväkirjan kieleksikin on vaihtunut salavihkaa englanti ja b) tän blogin tyyli on aika hillitty, koska aluksi ajattelin että tätä voisi lukea niin sukulaiset kuin tulevat Britteihin lähdössä olevat suomalaisvaihtarit (nyt tää tosin on alkanut karata myös mun henkilökohtaisiin tunnelmiin esimerkiksi Suomesta, jotka ei ehkä näitä tulevia vaihtareita niin paljoa kiinnosta). Välillä kuitenkin tekisi mieli kirjoitella vielä vähän henkilökohtaisemmin esim. ikäkriisistä ja miten yrittää päästä siitä yli(varoitus vaan kaikille vähän vanhemmille Britteihin lähtijöille, brittiopiskelijat on nuoria ja etenkin asuntoloissa asuu vain 18-19-vuotiaita fukseja. Itse täytän siis tänä vuonna 25 ja quarterlife crisis on ainakin mun kohdalla totta), ihmissuhteista ja siitä kuinka vaihdossakin fiilikset vaihtelevat todella paljon eikä se ole vain parasta ikinä. Mulla on toki se yksityinen paperipäiväkirja, mutta toisaalta uskon että henkilökohtaisten kokemusten jakaminen muille on todella arvokasta. Mikään ei ole auttanut mua välillä enemmän kuin jonkun tekstin lukeminen ja sen ymmärtäminen, että hei, maailmassa on joku muukin ihan oikea ihminen, joka on kokenut samanlaisia juttuja. Ehkä tarvitsisin jonkun muun kanavan kirjoittaa vähän suoremmin sanoin ja muustakin kuin suoraan vaihdosta.

Koska haluan muutenkin rikkoa suomen kielellä kirjoittamisblokkini, ajattelin kertoa yhdestä vuorokaudesta Leicesterissä. Löysin joku aika sitten Enormous Eye - sivuston, missä ihmiset (kuten kirjoittaja ja feministi Tavi Gevinson ja graafinen suunnittelija Adam J. Kurtz) kertovat tavallisista päivistään. Monessa tekstissä esiintyvä minuutti minuutilta-formaatti oli hauska, joten ajattelin itsekin kokeilla, tosin keskellä viikkoa olevana päivänä sivulla käytetyn lauantain sijaan että pääsen kertomaan opiskelusta ja koska, näin suoraan sanottuna, viimeisin lauantaini oli rehellinen "minä-päivä" kiireisen ja sosiaalisen viikon jälkeen jolloin lähinnä yritin lukea kurssilukemistoja mutta sen sijaan katsoin Netflixiä. Enkä myöskään missään nimessä Adam J. Kurtzin tavoin merkkaa, kuinka monta kertaa tsekkaan Instagramin päivän aikana, koska en kestä totuutta. Joka tapauksessa, nyt havainnollistan mitä päässäni liikkuu ja millaista vaihtarielämä näin yhtenä tavallisena päivänä on. (Spoiler: se ei ole pelkkiä bileitä).

Kotona

Matkalla Suomeen. 

Olin kaksi ja puoli viikkoa Suomessa. Jos jotain opin sen vierailun aikana, se oli se, että niin iso asia kuin kokonainen maa ei voi olla minulle "koti". En kokenut mitään maagista olen kotona-hetkeä kun saavuin Suomeen. En kokenut suurta nautintoa kun sain taas puhua suomea - siitä että englanti on minulle yhtä lailla tärkeä ja luonteva kieli kuin suomi olen kirjoittanut aiemmin.

Mutta sen opin, että koti on pienemmissä paikoissa, pienemmissä yksiköissä kuin kokonainen maa, ja että se voi olla monessa paikkaa. Tunsin olevani kotona, kun muistelin siskon ja serkun kanssa lapsuutta. Kun istuin lattialla ja puhuin kaikesta politiikasta ihmissuhteisiin kotibileissä vihreiden tovereiden kanssa. Kun hain ystävän kanssa Hesburgerista krapulapäivän mätöt ja avauduimme feminismistä ja aktivismista. Kun melkein koko viime vuoden ylioppilaskunnan hallitus kokoontui. Kun pelasin perheen kanssa Scrabblea. Kun kokoonnuimme lukion kaveriporukan kanssa yhden meistä kotiin tapaninpäivän iltana, niin kuin useampana aiempana vuonna. Kun sitten lähdin takaisin kohti Englantia, ajattelin, että ehkä koti ei ole millään lailla fyysisiin paikkoihin sidottu käsite, vaan kuvaa pikemminkin tunnetilaa. Samanlaisia "nyt olen kotona, juuri tässä haluan olla"-hetkiä olen kokenut silloin tällöin Englannissakin.

En koe mielekkäänä ainakaan tällä hetkellä puhua, asuisinko mieluummin "Suomessa" vai "Englannissa"- toki jos oikeasti harkitsisin muuttoa Englantiin pysyvästi, miettisin asiaa sellaisten asioiden kautta kuin palvelut, sosiaaliturva ja niin edelleen. Mutta sen tiedän, että jos on joku paikka missä haluan Suomessa elää, se on Helsinki. Helsinki symboloi minulle ennen sinne muuttamistani toivoa, uutta alkua. Nyt se symboloi kotia, paikkaa minne, vaikka en siellä juuri nyt asuisikaan, olen aina tervetullut palaamaan, paikkaa, jossa minua odottaa suurin osa elämäni ihmisistä. Vaikka tunne siitä, että olen kotona, syntyi Suomessa ennen kaikkea ihmisistä, Helsingissä se syntyi välillä myös paikoista: design-joulumyyjäisistä, jouluisesta Senaatintorista jonka laidalla seisoi yliopisto, ja ennen kaikkea Kalliosta ja Vallilasta. Vaikka olen nauttinut elämästäni Englannissa, en ole Leicesterissä kokenut samanlaista "juuri tähän kaupunkiin minä kuulun"-tunnetta kuin Helsingissä - jos asettuisin pysyvästi Englantiin, asettuisin luultavasti johonkin muuhun kaupunkiin. 

Helsinki-peli Nähdään kellon alla. Vihreä Kalliosta lähtenyt nappula on minun (ja yllättyneitä olivat...) 

Kun olin jo saapunut Englantiin, äiti lähetti viestin "ajellaan uudenvuodenpäivänä isän kanssa lempikaupunkiisi". Miettimättä hetkeäkään korjasin: "ei se ole vain lempikaupunki, se on koti."

Suomesta, osa 2

Toisaalta ulkomailla ollessa omaa suomalaisuutta ajattelee enemmän kuin ennen, toisaalta vähemmän. Toisaalta välillä olen pohtinut sitä mitä suomalaisuus oikeastaan tarkoittaa ja näkyykö minussa jotain erityisen suomalaista vai ovatko omat "suomalaiseksi" mieltämäni piirteet sittenkin vain minusta, eivät mistään mystisestä "suomalaisuudesta" johtuvia. Olen monelta osin ns. stereotyyppinen suomalainen: introvertti, joka kaipaa omaa tilaa eikä koe keskipisteenä olemista erityisen luontevaksi. Mutta maailma on myös täynnä suomalaisia, jotka eivät ole tuon kuvauksen mukaisia. Toisaalta olen myös mielelläni välillä unohtanut koko asian ja yrittänyt, niin kuin aiemmin syksyllä kirjoitin, päästä irti Suomesta, niin kuormittavaa välillä Suomen ajatteleminen ja uutisten seuraaminen tänä polttopullojen, valehtelevien ministerien ja rasistisen mölyn syksynä on ollut.

En usko siihen, että kansallisuus yhdistää ihmisiä kovinkaan paljoa. En usko, että merkittävin viiteryhmä itselleni on tällä hetkellä suomalaiset tai että suomalaisuus määrittäisi minua mitenkään merkittävästi enempää kuin persoonallisuuteni tai maailmankatsomukseni. Uskon siihen, että ihmisiä yhdistävät asiat laajemmin, kuin vain valtioiden rajojen sisäpuolella. Uskon, että ihmisiä yhdistävät esimerkiksi sellaiset asiat kuin sukupolvi - minä ja ikätoverini jaamme usein samoja kokemuksia, epävarmuuden tulevaisuudesta ja kasvun teknologian kehittyessä sekä Harry Potter-kirjojen parissa, tulimme sitten Suomesta, Keski-Euroopasta tai Amerikasta - ja kulttuuriset kiinnostuksen kohteet, olen aiemminkin maininnut täällä käsitteen "globaali Brooklyn", samoihin arvoihin uskovan, samoilla tavoilla aikaansa viettävän kaupunkilaisten nuorten aikuisten joukon ympäri maailmaa. Olen sanonut täällä useammin kaipaavani Helsinkiä, kuin kaipaavani Suomea. Ehkä kuulostan ärsyttävältä elitistiltä, mutta entä sitten: miksi minun kokemukseni ja elämäni on muka jotenkin vähemmän aitoa, kuin jonkun itsensä perussuomalaiseksi kokevan.

Luin tänään Juha Itkosen artikkelin joka sanoitti omia ajatuksiani paremmin kuin osasin:

"Ehkä oma uusi yhtenäiskulttuurini onkin tämä kansallisvaltioiden rajat ylittävä, hedonistisgastronominen luovan luokan kupla, jossa professori ja minä käynnissä olevasta murroksesta toistaiseksi vähin vaurioin selvinneinä ryystämme espressojamme yhteiskunnan sortuessa ympärillämme."

"Koko kansalaisuus, ennen ongelmaton asia, on muuttumassa raskaaksi kantaa. Ajattelen sitä nykyään paljon enemmän kuin ennen.

Olen aina tiennyt sataprosenttisen varmasti, etten halua olla perussuomalainen. Mitä enemmän perussuomalaiset hierovat perussuomalaisuuttaan vasten kasvojani, sitä vähemmän haluan olla edes suomalainen. Vetäkää kiitospaidat päälle, liikuttukaa siitä kolmannestakin Tuntemattomasta, olkaa saatana suomalaisia. Minä olen sitten jotain muuta, luki passissani mitä tahansa."

Ja niistä sukupolvikokemuksista: "Professorin seurassa tajuan, että olen koko ajan ajatellut yhtenäiskulttuuria vain omien sukupolvikokemusteni kautta." Artikkelissa käytiin läpi niin 80-luvulla nuoruutta eläneen Itkosen kokemuksia kun viitattiin tämän lapsiin. En samaistunut kumpaankaan. Sen sijaan jos jutussa olisi ollut läsnä välissä oleva sukupolvi, Nokia 3310, Irc-galleria ja mitä näitä nyt on, olisin tunnistanut itseni - mutta en suomalaisuudesta johtuen, vaan tiettyyn sukupolveen kuulumisesta. Ehkä, niin kuin jutussakin huomattiin, ajatus yhteisestä kulttuurista kiinnittyy paljon vahvemmin sukupolveen kuin kansalaisuuteen. Ehkä jonkinlainen yhtenäiskulttuuri on olemassa, mutta se ei ole koskaan ollut "Suomen yhtenäiskulttuuri" vaan vaikkapa 80- ja 90-luvun taitteessa syntyneiden yhtenäiskulttuuri. 

Mutta toisaalta sitten kuitenkin olen tänään, itsenäisyyspäivänä, ajatellut keskustelua jonka kävin vähän aikaa sitten. Minulta kysyttiin, onko äitiyspakkaus totta, se nimittäin kuulosti liian hyvältä ollakseen totta. Vastasin että on. Kysyttiin vielä, onko totta että äitiyspakkauksesta saa tehtyä myös pienen sängyn vauvalle. Kerroin että saa, se on monen suomalaisen ensimmäinen peti. Ei voi olla totta, muut keskustelukumppanit ihmettelivät, muutan Suomeen ja perustan siellä perheen. Ja tämä keskustelu teki minut iloiseksi. Tulin iloiseksi siitä kuin sain kertoa että siellä mistä tulen on jotain mistä olla ylpeä, ja jotain mikä ei ole ainakaan toistaiseksi uhattuna. Nimittäin jos jotain pidän Suomessa arvokkaana, se on hyvinvointivaltio, ajatus siitä, että täällä pidetään ihmisistä huolta. Enkä halua että se on vain suomalaista tai pohjoismaista, haluan että muuallakin otetaan siitä mallia, ja ehkä juuri siksi olen niin surullinen siitä, mihin suuntaan Suomi on menossa, kun törmään täällä jatkuvasti ihaileviin puheenvuoroihin siitä, kuinka joku on kuullut tai lukenut, että meillä jotain tehdään hyvin.

Suhteeni suomalaisuuteen on tällä hetkellä ristiriitainen, mutta ehkä voin hyväksyä sen, että niin se on, enkä ajatella, että minulla tulisi olla jotenkin selkeät ja valmiit ajatukset niin monimutkaisesta asiasta, kuin kansallisuuden konstruktio ja sen vaikutus ihmiseen on. 

Hyvää itsenäisyyspäivää! 

Lontoo, Stonehenge, Bath ja Edinburgh

Toisen kuukauteni Briteissä aikana olen reissannut jonkun verran Leicesterin ulkopuolelle, joten tässä vähän matkakertomusta! Sitä ennen kuitenkin vielä pari huomiota nimenomaan brittienglannista, joista mun piti kirjoittaa edelliseen tekstiin mutta unohtui. Pääasiassa brittislangi, vaikka joissain kohtaa erilaista onkin kuin tutummat ja itse enemmän käyttämäni amerikkalaisemmat ilmaisut, ei tuota mulle vaikeuksia, osittain kiitos sille että sanat pystyy usein päättelemään kontekstista, osittain brittiläisille sarjoille joita olen elämäni aikana kuluttanut kuten Skins ja My Mad Fat Diary (edellistä suurin osa muistakin suurinpiirtein ikäisistäni tuntuu katsoneen siinä viime vuosikymmenen vikoina vuosina, mutta jälkimmäinen tuntuu olevan tuntemattomampi, iso suosituspeukku sille!).

Katsokaa jos ette oo.

Pari jännää kielellistä piirrettä täällä kyllä on, jotka hämmentävät vieläkin:

-  "Are you alright?" joka ei tarkoita "oletko kunnossa" vaan "mitä kuuluu?", on siis amerikkalaisemman "how are you?"n vastine. Tämä selvisi mulle vasta yli kuukauden Briteissä asumisen jälkeen. Pitkään ihmettelin, onko mulla sittenkin resting bitchface tai näytänkö normaalitilassa jotenkin huolestuneelta, mutta kiitos Subway to Venus-blogin, joka on opettanut mulle Briteistä paljon muutakin, opin että se on vain tavallinen "mitä kuuluu". Silti suusta lipsahtaa välillä vastaus, joka sopisi paremmin kysymykseen "oletko kunnossa" kuin "mitä kuuluu".

- X:t viestien lopussa. Näitä jaellaan niin paljon etten tiedä tarkoittaako "x" oikeasti ylipäätään mitään. Oon yrittänyt miettiä olisiko "x":n vastine muualla kuin briteissä se että laittaa pussaavan emojin, mutta x tuntuu olevan huomattavasti kasuaalimpi symboli (itse en ko. emojia käytä kuin hyville ystäville ja tyypeille joiden kanssa on ns. säpinää) vaikka sekin pusuja symboloi. Itse en kuitenkaan osaa laittaa tuota "x"-merkkiä viestin loppuun vaikka se kenen kanssa viestittelen niitä kuinka paljon laittaisikin. Joskus kyllä koen outoa halua laittaa läpällä viestieni lopetukseksi "xoxo gossip girl" jos vastaanottaja laittaa x-merkkejä, vaikka oon kyseistä sarjaa nähnyt elämäni aikana ehkä yhden jakson.

Se kielestä ja Lontooseen. Kävin Lontoossa keskiviikkona 4.11., matkan alkuperäisenä tarkoituksena Death Cab for Cutien konsertti, Keskiviikkoisin mulla ei ole kuitenkaan ollenkaan luentoja, joten pystyin hyvällä omallatunnolla tekemään reissusta koko päivän mittaisen. Hyppäsin siis kahdeksan jälkeen bussiin Leicesterissä ja lähdin parin tunnin bussimatkalle kohti Lontoota.

Samana päivänä sattumalta Lontoossa oli myös iso mielenosoitus maksuttoman koulutuksen puolesta ja mut tuntevat ei varmaan ylläty kun kerron, että en voinut vastustaa. Suuntasin siis ensimmäisenä mielenosoituksen lähtöpaikan seudulle, kävin syömässä (sushilla, pakko oli ottaa ilo irti siitä että Lontoossa on pikaruokatyyppisiä mutta silti ihan hyviä sushipaikkoja joka nurkassa) ja menin sitten katsomaan miekkarimeininkejä. Miekkarissa tunnelma oli toki vihainen, mutta myös iloinen ja riehakas. Jossain vaiheessa erkanin joukosta ja valokuvasin miekkarijoukkoa, ja lähdin sitten Euroopan isoimpaan kirjakauppaan, josta mainitsin viime päivityksessäni.

Miekkarissa jaettiin kaikille "Free education, tax the rich"-kylttejä, jotta viesti kävi varmasti selväksi. Itsekin kannoin ylpeänä sellaista vähän aikaa.

Kirjakaupassa ilahdutti mm. feminismille ja sukupuolentutkimukselle omistettu hylly, josta mukaan tarttui Laura Batesin kirja Everyday Sexism (jota suosittelen vahvasti, vaikka kirja onkin kirjoitettu selvästi brittiyhteiskunta mielessä). Keikan lähestyessä otin sitten junan Brixtoniin, jossa kuulin Death Cab for Cutien soittavan noin suurin piirtein kaikki mulle tärkeät biisit.

Stonehengellä ja Bathissa kävin 14.11. kanadalaisen vaihtarikaverin vinkattua matkasta (jonka järjestäjätaho ei ollut vaihtarijärjestö, vaan joku random yliopistolla matkoja järjestävä porukka) minulle. Bussi retkelle lähti hävyttömän aikaisin ja yöllä mua valvotti niin Pariisin terrori-iskujen ajattelu kuin naapurissa olevat bileet ja kämppisten järjestämät jatkot, Tarkoitin siis, että bussin oli tarkoitus lähteä hävyttömän aikaisin: bussi oli nimittäin noin tunnin myöhässä. Stonehengeen päästäessä matka ei jatkunut kovinkaan hehkeästi, sää oli nimittäin aivan kamala. Napsaistiin Stonehengestä muutamat kuvat ja mentiin sitten suosiolla kahville ja turistikauppaan.

Hauskaa oli!

Bathiin päästäessä sade oli onneksi lakannut. Bath oli tosi nätti kaupunki ja kaksi ja puoli tuntia, mitä meillä oli siellä aikaa, oli ehdottomasti liian vähän. Käytiin roomalaisissa kylpylöissä ja Sally Lunn's Tea Room-nimisessä ravintolassa/kahvilassa joka sijaitsee Bathin vanhimmassa talossa. Siellä söin ehkä parhaan kanelipullan ikinä.

Roomalaiset kylpylät. 

Viime viikonloppuna olin sitten Edinburghissa vaihtarijärjestön järjestämällä reissulla. Tännekin lähdettiin bussilla järjettömän aikaisin, mihin oli kyllä aihettakin, sillä bussimatka kesti 7 tuntia. Bussimatka menikin enemmän tai vähemmän nukkuessa. Perjantai-iltana kiertelimme nopeasti keskustaa ja joulumarkkinat. Illalla oli illallinen paikallisessa ravintolassa sekä baarikierros, jonka aikana kävimme mm. baarissa, joka muistutti lähinnä luolalabyrinttia.

Lauantaina koitti ehkä reissun paras hetki, kun menimme matkaseurueeni, johon kuului yhtä sentimentaalisen suhteen Harry Pottereihin omistavia tyyppejä kuin minäkin, kanssa The Elephant Houseen, jossa J.K.Rowling kirjoitti ensimmäistä Harry Potteria, aamiaiselle. Kahvila oli muuten tavallinen, kiva kahvila, osaan hyvin kuvitella että jos asuisin Edinburghissa, kahvila olisi täydellinen paikka opiskella, lukea ja kirjoittaa. Mutta kun menin kahvilan vessaan niin...

...siellä odotti tribuutti Harry Potter-faneilta! Koko vessa oli täynnä Rowlingille ja Pottereille omistettuja seinäkirjoituksia. Musta oli täydellistä, että Harry Potter näkyi kahvilassa juuri tällä tavalla, ihmisten, joille Potterit on ollut merkityksellinen asia, viesteinä.

Iltapäivällä kiertelimme kaupungilla ja mm. maistoimme söpön viskimyyjämiehen meille tarjoamia viskejä ja löysimme pienen vaatekaupan, joka oli suurin piirtein täydellisen värisessä talossa ja myi hauskoja paitoja. Iltapäivän taittuessa iltaan suuntasimme kohti ns. kummituskierrosta maanalaisessa Edinburghissa ja sitä odotellessa kävimme vielä design-joulumarkkinoilla joista löysin julisteen joka tiivisti minut niin täydellisesti että se oli pakko ostaa (siinä oli kokonaan vihreällä väritetty naisen kuva ja teksti "but mostly I like cats"). Kummituskierros oli ihan hauska, sen jälkeen etsimme ties kuinka kauan ruokapaikkaa ja lopulta ravintolan jossa oli lauantai-iltana tilaa löydettyämme menimme ruoan jälkeen ihanille joulumarkkinoille syömään hollantilaisia pannukakkuja (porukassa oli kaksi hollantilaista jotka olivat mainostaneet niitä jatkuvasti, ja hyviä olivat) ja lopuksi hostellin vieressä olevaan baariin istumaan iltaa.

Sunnuntaina muut seurueestani menivät Edinburghin linnaan, mutta itse en halunnut maksaa lievästi suolaista hintaa linnassa käymisestä ja päätin sen sijaan kiivetä Arthur's Seatille, joka on korkea kukkula vähän Edinburghin keskustan ulkopuolella. Ilma oli hyytävän kylmä ja aluksi kiivetessä tuntui siltä että olikohan tämä nyt hyvä idea, mutta kun ylös pääsi, se oli sen arvoista: näkymät olivat upeat.

Tää ei oo ihan niin ylhäältä kuin minne kiipesin, mutta noi edessä olevat talot oli kivan värisiä.

Alas päästyäni ennen bussin lähtöä söin lähistöllä olleessa kasvisravintolassa ja tapoin aikaa jonkun taidemuseon kaupassa (ne on aina mun heikkous). Siellä myytiin mm. Jeremy Corbyn-värityskirjoja. Kuka tekis Suomessa värityskirjan politiikkanörteille?

Kaiken kaikkiaan Edinburgh oli ihana kaupunki ja kävisin mielelläni toistekin. Edinburghin jälkeen oonkin ollut sitten kipeänä siitä yöstä lähtien kun saavuin takaisin Leicesteriin, mikä nyt ei oo kovin hauskaa. Viikonloppuna Harry Potter-nostalgiafiilistelyjen olisi tarkoitus jatkua retken Potter-elokuvastudioille muodossa, sille retkelle kyllä ajattelin raahautua vaikka kuinka sängynpohjaolo olisi.

English is my second language, so -

Minun ja englannin kielen historia alkoi, niin kuin suurimman osan suomalaisista, kolmannella luokalla. Historian jatkumista on mahdotonta erottaa esiteini- ja varhaisia teinivuosiani hallinneesta kulttuuri-ilmiöstä, Harry Pottereista. Muutaman vuoden kuluttua, kesällä 2003 ennen kuudetta luokkaa, äiti kysyi, haluaisinko yrittää lukea juuri englanniksi ilmestyneen hartaasti odotetun viidennen Harry Potterin. Halusin, ostimme vanhempieni kanssa kirjan ja luin sen kahdessa päivässä.Tuskin vieläkään ymmärsin kaikkea, mutta kirjan lukeminen oli selkeä käännekohta; tajusin, että siitä tulisi olemaan minulle iloa jatkossakin, että osaisin englantia oikeasti hyvin, esimerkiksi juuri suomeksi kääntämättömiin kirjoihin käsiksi pääsemisen kannalta. Seuraavat pari vuotta joululahjoihini kuului aina kirjakaupan lahjakortti, jolla sitten tilailin englanninkielisiä nuortenkirjoja. Joskus yritin kääntää niitä suomeksi, joskus taas yritin itse kirjoittaa tarinaa englanniksi. Olin suomenkielisen Harry Potter-foorumin suurkuluttaja, mutta pian pääsin lukemaan ja osallistumaan keskusteluihin Pottereista netissä myös englanniksi. Kun seuraavat kirjat ilmestyivät 2005 ja 2007, luin ne heti englanniksi ja nyt jo ymmärsin melkein kaiken. Toki kulutin myös muuta kulttuuria kuin kirjoja englanniksi; oli hienoa ymmärtää mitä kuuntelemassani musiikissa laulettiin ja jossain vaiheessa teini-ikää aloin haluta katsoa elokuvat ja tv-sarjat englanninkielisillä teksteillä, koska käännösvirheiden teksteistä huomaaminen häiritsi katsomista.

Euroopan suurin kirjakauppa Piccadilly Circuksella Lontoossa, jossa kävin viime viikolla. Tänne jos oisin siinä 12-14-vuotiaana päässyt, niin oisin voinut viettää siellä varmaan monta tuntia. Oli se kymmenen vuotta myöhemminkin kiva paikka. 

Englannin lisäksi olen opiskellut ruotsia sekä lyhyen ranskan lukiossa. Mitä vanhemmaksi olen kuitenkin tullut, sitä enemmän minusta on tuntunut, että on tärkeämpää opetella englantia niin lähelle äidinkielen veroista kun pystyy, kuin montaa kieltä kohtuullisesti. Englanti on lingua franca, nykykulttuurin ja varsinkin populaarikulttuurin kieli. "Globaali Brooklyn", mitä tässä tekstissä avataan, viestii keskenään englanniksi - englanniksi pystyn keskustelemaan ja oppimaan yhteiskunnallisista asioista joka puolelta maailmaa tulevien samoista asioista kiinnostuneiden nuorten ihmisten kanssa. Ilman hyvää englannintaitoa on vaikea opiskella niin yliopistossa kuin itsenäisesti. En myöskään ole suuri suomenkielisten käännösten englanninkielisille termeille väkisin keksimisen ystävä (tästä keskustelin viimeksi eilen termin "ableismi" suhteen). Kun termi vakiintuu niin se vakiintuu, vaikka se olisikin "anglismi" niin antaa vakiintua. Ärsyynnyn helposti myös joskus kuuluvista englantikielteisistä puheenvuoroista. Minun on vaikea nähdä lingua francan vahvistumisessa negatiivisia puolia aikana, jolloin myös uusnationalismi nousee uhkaavasti - eikö sen kannalta, että ymmärtäisimme toisiamme emmekä taantuisi stereotypisoimaan ja sulkisimme rajoja, olisi hyvä että meillä on yhteinen kieli millä kommunikoida, keskustella ja tutustua? Suomalaislasten kielitaidon yksipuolistumisesta huolestuneille voisin lähettää terveisiä, että suomalaisille tyypillinen kielitaito, missä osataan suomea, englantia hyvin ja ruotsia kohtalaisesti, on englanninkielisten maiden edustajille ihmeellistä ja hienoa. Olen kuullut useamman kommentin vaihtoaikanani paikallisilta ja englanninkielisistä maista tulevilta siitä, kuinka siistiä on, että osaan kahta kieltä sujuvasti.

Yliopiston Starbucksilla minulla on esim. tällaisia alter egoja. Hauskaa sinänsä, että oletetaan paikalliseksi eikä kysytä, miten nimi kirjoitetaan.

Tällä hetkellä elän elämääni Suomeen suuntautuvaa kommunikointia lukuunottamatta kokonaan englanniksi. Aluksi englanniksi kommunikointi oli vaikeampaa kuin oletin etukäteen - luulen että vaikka pohjataso olisi kuinka hyvä, on vaikeaa vaihtaa täysin kieltä. Nykyään, niin kuin jo jossain tekstissä kerroin, tilanne on toisinpäin. Suomeksi puhuminen tuntuu vähän kömpelöltä ja vaivaantuneelta. Pidän siitä, miten ilmaisen itseäni englanniksi nyt, kun olen tottunut siihen. Muistan, että joskus teini-iässä kun monen sukupolveni edustajan tavoin kirjoitin Livejournalia ja kirjoitin sitä silloin tällöin, etenkin englannin kokeiden lähestyessä, myös englanniksi, serkkuni sanoi, että kuulostan enemmän itseltäni silloin, kun kirjoitan englanniksi kuin silloin, kun kirjoitan suomeksi. Tähän vaikutti varmaan se että suomeksi saatoin olla niin vakava ja tekotaiteellinen kuin hilpeä, huoleton ja huonoja inside-vitsejä tekstin sekaan heittelevä, mutta englanniksi kirjoitin vain, miten itseäni osasin ilmaista englanniksi. Teini-iän roolinvaihteluista ja -kokeiluista nyt on aikaa, mutta koen tavoittavani jotain samaa täällä: toisella kielellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla aina täysin oma itsensä. Ja se on pelkästään rentouttavaa ja virkistävää. Koen itseni englanniksi myös välillä sosiaalisemmaksi ja rennommaksi kuin Suomessa, jossa vihaan smalltalkia mutta täällä huomaan etten vihaa sitä niin paljon - ehkä kielen mukana myös kulttuuri tarttuu jollain tasolla. Ja aina kun kommunikointi tuntuu jotenkin kömpelöltä eikä löydä oikeita sanoja, sen voi kuitata otsikossa olevalla lauseella eikä tarvitse ajatella olevansa socially awkward tai kielellisesti vähemmän lahjakas kun on kuvitellut. Kuvittelin kaipaavani suomen kieltä ja otin mukaan suomenkielisiä kirjoja kun tulin tänne, mutta nyt niiden lukeminen tuntuu vain oudolta. Ehkä suhteeni suomen kieleen ei ole kovinkaan sentimentaalinen, vaikka kieltä pääaineenani yliopistossa opiskelenkin.

Ensimmäinen kuukausi

Kaikessa mitä olen lukenut kulttuurishokista sanotaan, että ensin elää uuden kotimaansa kanssa kuherruskuukautta, sitten vasta alkaa kaivata vanhaa. Minulla meni kuitenkin täysin toisinpäin. Nyt olen ollut Briteissä vähän yli kuukauden, ja tuntuu, että pidän täällä asumisesta sitä enemmän, mitä pidemmälle aika kuluu. Vähän hukassa oleminen ei ole mulle yhtään luonteva rooli, ja aluksi olin vähän enemmänkin kuin vähän hukassa. Nyt minulla on arkirutiineja, tuttuja paikkoja, ihmisiä joihin on tutustunut vähän paremmin ja jo kuukaudessa parantunut kielitaito. Ajattelen nykyään isoksi osaksi englanniksi ja skypettäminen Suomeen tai toisen täällä olevan suomalaisvaihtarin kanssa puhuminen suomeksi tuntuvat oudolta. Aluksi heikoimpina hetkinä, kun kaipasin Helsinkiä ja ystäviä, jouduin jatkuvasti muistuttamaan itselleni miksi olen täällä. Nyt en enää muista, milloin minun piti muistuttaa itselleni, että tämä oli hyvä idea.

Joitain asioita mitä Suomesta kaipaan kuitenkin löytyy. Tässä ystävien ja perheen lisäksi muutamia:

Asuminen. Kämppikseni ovat mukavia, mutta kaipaan silti sitä, että minulla on oma koti (en voi väittää Helsingissäkään asuneeni tosin kuin aikuinen, ei se opiskelijakoppikaan, vaikka yksiö omine keittiöineen ja kylpyhuoneineen oli, oikein Aikuisen Ihmisen asunnolta näyttänyt). Asuin Helsingissäkin opiskelijatalossa, mutta asuntolaan verrattuna se oli hiljainen, täällä bilemeteliä kuuluu säännöllisesti. Hyvät kuulokkeet ja korvatulpat pelastavat. Lisäksi asuntola muistuttaa, niin kuin jossain tekstissä sanoin, niin paljon Oriveden opistoa että tuntuu että olisin laittanut elämässä peruutusvaihteen päälle. Katselen kaihoten kaiken maailman sisustusblogien, tumblrien ja instagramien kuvia ja haaveilen asunnosta, joka olisi koti, ei asuntolahuone.

Joukkoliikenne. Leicesterissä bussit lakkaavat kulkemasta puoliltaöin. Asuntolan suhteen tuntuu kuin eläisin Oriveden opisto-flashbackia, aluksi yliopistolla tuntui samalta kuin fuksivuonna, ja joukkoliikenteen suhteen olen palannut teinivuosiini Jyväskylään jossa viimeinen bussi keskustasta kotiin lähti juurikin samaan aikaan kuin täällä. Taksit ovat kuitenkin halvempia kuin Suomessa, joten niitä on tarvittaessa tullut hyödynnettyä.

Joukkoliikenne on myös kallista. Ei varmaan paljoa kalliimpaa kuin Suomessa loppujen lopuksi jos ei ihan kalliimpia junavuoroja valitse, mutta Suomessa Helsingin sisäisessä liikenteessä käytössäni on opiskelijahintainen kausikortti ja kaukoliikenteessä Onnibus. Junaliikenne Briteissä on yksityistetty ja kilpailutettu, mutta ei täällä mitään halpajunayhtiöitä ole. Katselin juuri junalippuja päiväreissulle Lontooseen, ja menolipusta aamulla saa maksaa parhaimmillaan sellaiset kuusikymmentä puntaa. Ei tarvii varmaan sanoa, että sitä junaa en valinnut.

Pyykinpesu. Asuntolan pyykkituvassa vallitsee viidakon laki. Mitään varauslistaa ei ole. Jos on tilanne missä pyykkiä olisi vain ihan pakko pestä tänään koska muulloin ei ehdi, olisi ihan kiva saada kone käyttöön ilman jatkuvaa kyttäilyä että onko sellainen vapautunut. Pyykinpesu asuntolan pyykkituvassa myös maksaa.

Että kaikkialla ei pauhaa musiikki.  Helsingin yliopiston avajaiskarnevaaleilla ja muissa opiskelijatapahtumissa ja kantabaareissani Helsingissä pystyi keskustelemaan. Täällä ei. Olin pari viikkoa sitten vaihto-opiskelijoiden yhdistyksen ULEESin baarikierroksella, ja oli mahtavaa päästä ensimmäistä kertaa baariin, jossa musiikki ei ollut häiritsevän kovalla. Eiköhän sellaisia ole enemmänkin, mutta niissä baareissa, missä opiskelijatapahtumat usein järjestetään, keskustelu (varsinkin toisella kielellä) on usein haastavaa.

Sauna. Klisee, mutta totta.

Lähellä oleva luonto. Olen kaupunki-ihminen, mutta ainoan liikuntaharrastukseni lenkkeilyn suhteen menen mielelläni luontoon. Sekä Helsingin kämpästäni että vanhempieni luona Jyväskylässä pääsee hyville lenkkipoluille metsämäiseen ympäristöön suurin piirtein heti. Täällä pitää kävellä kaupungin kaduilla pidemmän aikaa, että pääsee edes puistoon, ja siistit puistot asfalttiteineenkään eivät ole yhtä kiva lenkkeilymaasto kuin puiden keskellä kulkevat polut.

Tässä vielä kuva halloween-asustani. Halloween näkyy täällä aika paljon ja halloweenbileitä olisi ollut enemmän kuin jaksoi mennä. Ystäväni ehdotti vaihtoblogin uudeksi nimeksi "Villin yksisarvisen seikkailu" asun inspiroimana, mutta mennään nyt vielä The National-viittauksella.

Pitkäaikaisista suosikkibändeistä puheen ollen, ensi viikolla menen Death Cab for Cutien keikalle yhteen lempikaupungeistani maailmassa, Lontooseen! En ole kuunnellut kyseisen bändin Narrow Stairs-levyn jälkeisiä levyjä kovin paljoa, mutta nuorempana bändi oli niin korkealla suosikkilistalla ja niin moni biisi on henkilöhistoriassani tärkeä (ah, Transatlanticsm ja teini-iän ja vähän sen jälkeenkin ihastumiset liian kaukana asuviin, Someday You Will Be Loved joka auttoi kaikista maailman biiseistä parhaiten jos ja kun mainitut ihastukset ei päättyneet hyvin, You Are A Tourist ja Helsinkiin muutto!), että päätin osittain erään Death Cabia fiilistelleen facebook-keskustelun innoittamana mennä ja toivoa, että soittavat paljon vanhoja biisejä.