Ensimmäinen kuukausi

Kaikessa mitä olen lukenut kulttuurishokista sanotaan, että ensin elää uuden kotimaansa kanssa kuherruskuukautta, sitten vasta alkaa kaivata vanhaa. Minulla meni kuitenkin täysin toisinpäin. Nyt olen ollut Briteissä vähän yli kuukauden, ja tuntuu, että pidän täällä asumisesta sitä enemmän, mitä pidemmälle aika kuluu. Vähän hukassa oleminen ei ole mulle yhtään luonteva rooli, ja aluksi olin vähän enemmänkin kuin vähän hukassa. Nyt minulla on arkirutiineja, tuttuja paikkoja, ihmisiä joihin on tutustunut vähän paremmin ja jo kuukaudessa parantunut kielitaito. Ajattelen nykyään isoksi osaksi englanniksi ja skypettäminen Suomeen tai toisen täällä olevan suomalaisvaihtarin kanssa puhuminen suomeksi tuntuvat oudolta. Aluksi heikoimpina hetkinä, kun kaipasin Helsinkiä ja ystäviä, jouduin jatkuvasti muistuttamaan itselleni miksi olen täällä. Nyt en enää muista, milloin minun piti muistuttaa itselleni, että tämä oli hyvä idea.

Joitain asioita mitä Suomesta kaipaan kuitenkin löytyy. Tässä ystävien ja perheen lisäksi muutamia:

Asuminen. Kämppikseni ovat mukavia, mutta kaipaan silti sitä, että minulla on oma koti (en voi väittää Helsingissäkään asuneeni tosin kuin aikuinen, ei se opiskelijakoppikaan, vaikka yksiö omine keittiöineen ja kylpyhuoneineen oli, oikein Aikuisen Ihmisen asunnolta näyttänyt). Asuin Helsingissäkin opiskelijatalossa, mutta asuntolaan verrattuna se oli hiljainen, täällä bilemeteliä kuuluu säännöllisesti. Hyvät kuulokkeet ja korvatulpat pelastavat. Lisäksi asuntola muistuttaa, niin kuin jossain tekstissä sanoin, niin paljon Oriveden opistoa että tuntuu että olisin laittanut elämässä peruutusvaihteen päälle. Katselen kaihoten kaiken maailman sisustusblogien, tumblrien ja instagramien kuvia ja haaveilen asunnosta, joka olisi koti, ei asuntolahuone.

Joukkoliikenne. Leicesterissä bussit lakkaavat kulkemasta puoliltaöin. Asuntolan suhteen tuntuu kuin eläisin Oriveden opisto-flashbackia, aluksi yliopistolla tuntui samalta kuin fuksivuonna, ja joukkoliikenteen suhteen olen palannut teinivuosiini Jyväskylään jossa viimeinen bussi keskustasta kotiin lähti juurikin samaan aikaan kuin täällä. Taksit ovat kuitenkin halvempia kuin Suomessa, joten niitä on tarvittaessa tullut hyödynnettyä.

Joukkoliikenne on myös kallista. Ei varmaan paljoa kalliimpaa kuin Suomessa loppujen lopuksi jos ei ihan kalliimpia junavuoroja valitse, mutta Suomessa Helsingin sisäisessä liikenteessä käytössäni on opiskelijahintainen kausikortti ja kaukoliikenteessä Onnibus. Junaliikenne Briteissä on yksityistetty ja kilpailutettu, mutta ei täällä mitään halpajunayhtiöitä ole. Katselin juuri junalippuja päiväreissulle Lontooseen, ja menolipusta aamulla saa maksaa parhaimmillaan sellaiset kuusikymmentä puntaa. Ei tarvii varmaan sanoa, että sitä junaa en valinnut.

Pyykinpesu. Asuntolan pyykkituvassa vallitsee viidakon laki. Mitään varauslistaa ei ole. Jos on tilanne missä pyykkiä olisi vain ihan pakko pestä tänään koska muulloin ei ehdi, olisi ihan kiva saada kone käyttöön ilman jatkuvaa kyttäilyä että onko sellainen vapautunut. Pyykinpesu asuntolan pyykkituvassa myös maksaa.

Että kaikkialla ei pauhaa musiikki.  Helsingin yliopiston avajaiskarnevaaleilla ja muissa opiskelijatapahtumissa ja kantabaareissani Helsingissä pystyi keskustelemaan. Täällä ei. Olin pari viikkoa sitten vaihto-opiskelijoiden yhdistyksen ULEESin baarikierroksella, ja oli mahtavaa päästä ensimmäistä kertaa baariin, jossa musiikki ei ollut häiritsevän kovalla. Eiköhän sellaisia ole enemmänkin, mutta niissä baareissa, missä opiskelijatapahtumat usein järjestetään, keskustelu (varsinkin toisella kielellä) on usein haastavaa.

Sauna. Klisee, mutta totta.

Lähellä oleva luonto. Olen kaupunki-ihminen, mutta ainoan liikuntaharrastukseni lenkkeilyn suhteen menen mielelläni luontoon. Sekä Helsingin kämpästäni että vanhempieni luona Jyväskylässä pääsee hyville lenkkipoluille metsämäiseen ympäristöön suurin piirtein heti. Täällä pitää kävellä kaupungin kaduilla pidemmän aikaa, että pääsee edes puistoon, ja siistit puistot asfalttiteineenkään eivät ole yhtä kiva lenkkeilymaasto kuin puiden keskellä kulkevat polut.

Tässä vielä kuva halloween-asustani. Halloween näkyy täällä aika paljon ja halloweenbileitä olisi ollut enemmän kuin jaksoi mennä. Ystäväni ehdotti vaihtoblogin uudeksi nimeksi "Villin yksisarvisen seikkailu" asun inspiroimana, mutta mennään nyt vielä The National-viittauksella.

Pitkäaikaisista suosikkibändeistä puheen ollen, ensi viikolla menen Death Cab for Cutien keikalle yhteen lempikaupungeistani maailmassa, Lontooseen! En ole kuunnellut kyseisen bändin Narrow Stairs-levyn jälkeisiä levyjä kovin paljoa, mutta nuorempana bändi oli niin korkealla suosikkilistalla ja niin moni biisi on henkilöhistoriassani tärkeä (ah, Transatlanticsm ja teini-iän ja vähän sen jälkeenkin ihastumiset liian kaukana asuviin, Someday You Will Be Loved joka auttoi kaikista maailman biiseistä parhaiten jos ja kun mainitut ihastukset ei päättyneet hyvin, You Are A Tourist ja Helsinkiin muutto!), että päätin osittain erään Death Cabia fiilistelleen facebook-keskustelun innoittamana mennä ja toivoa, että soittavat paljon vanhoja biisejä.

Opiskelusta Englannissa: ensivaikutelma

Luennot alkoivat viime viikolla, ja niin kuin olen maininnut, sitä olin odottanut. Olin odottanut, että pääsen tekemään sitä mitä tänne tulinkin tekemään, ja että ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen opiskelisin niin, että todella keskittyisin ensisijaisesti opiskeluun - asia, mitä olin kuullut muiden vaihdossa olleiden järjestöaktiivien kokemuksesta. Nyt olen opiskellut viikon, ja tietenkään viikon kokemuksella ei voi sanoa paljoa, mutta tässä joitain ensifiiliksiä opiskelusta täällä:

Luennoitsijat ovat pääosin hyviä esiintyjiä ja tuntuvat olevan oikeasti kiinnostuneita opettamisesta ja opiskelijoista. Tämä on selvä parannus Suomeen, jossa kaikilla yliopistossa opettavilla ei valitettavasti tunnu olevan minkäänlaista pedagogista osaamista. En tiedä, millaiset viralliset vaatimukset brittiluennoitsijoille on, mutta käytännön opetustaidot tähän mennessä kohtaamillani opettajilla on kunnossa: toistaiseksi on tuntunut että luentoja on oikeasti ilo kuunnella ja jaksan keskittyä niillä paljon paremmin kuin Suomessa. Luennot ovat myös vain 50 minuuttia pitkiä, mikä sopii älypuhelinten tuhoamalle keskittymiskyvylleni paremmin kuin hyvin.

Luentojen lisäksi meillä on myös seminaareja, joissa keskustellaan pienessä ryhmässä kurssin aiheista. Omista kursseistani kahdella on sekä luentoja että seminaareja, yhdellä kaikki kurssikerrat ovat seminaarimuotoisia. Tästäkin olen toistaiseksi pitänyt enemmän kuin suomalaisesta tyylistä, jolla massaluento keskeytetään yhtäkkiä "keskustelkaa nyt parin kanssa" ja salin täyttää hälinä jossa keskusteleminen ei nyt ole hirveän miellyttävää, ja keskustelu kestää muutaman minuutin jossa aiheeseen ei päästä kovin syvälle. Pidän siitä, että jotkut kurssikerrat on selvästi omistettu keskustelulle, ja joka kurssilla on sellaisia.

Kuten yllä sanoin, mulla on tosiaan vain kolme kurssia syksyllä ja kolme keväällä vaihtareiden opintopisterajoitusten vuoksi. Mun lukujärjestykseen mahtuisi ainakin nyt hyvin vielä yksi, koska kurssien vaikeustaso vaihtelee. Opiskelen täällä siis Englannin ja Amerikan kirjallisuutta ja sosiologiaa. Ensin mainituissa teen viimeisen vuoden kursseja, mutta viimeksi mainituissa ensimmäisen, koska olen Suomessa käynyt siitä vain johdantokurssin. Ensimmäisen vuoden kursseihin kuuluu kuitenkin myös perus tiedonhakua, lähteiden merkkaamisen opettelua yms, koska Briteissä ihmiset opiskelevat yleensä vain yhtä pääainetta ja ilmeisesti se, että opiskelee useampaa ainetta, on ainakin Leicesterissä suht uusi juttu. Toisaalta tämä on hyvä asia, koska itse en muista että näitä olisi puhuttu ihan hirveästi ensimmäisenä vuonna yliopistossa (varmaan juuri siksi, että Suomessa luennoilla on aina paljon sivuaineopiskelijoita, jotka saattavat opiskella ties kuinka monetta vuotta), ja tein esim. tieteellisen kirjoittamisen kurssin ihan viime tipassa. Mutta itselle neljännen vuoden opiskelijana kun kurssi suoritetaan tehtävillä tyyliin "kokoa lähdeluettelo aiheesta x", siihen ei mene hirveästi energiaa joten aikaa ja energiaa opiskella olisi vielä enemmänkin, kun Suomen tyyliin iltoja ei täytä järjestötoiminta ja sosiaaliset verkostot, jotka Helsinkiin ehdin muodostaa ihan eri lailla kuin tänne, vaikka täälläkin toki sosiaalista elämää ja menoja on kalenteria täyttämässä. Kirjallisuuskurssit onneksi ovat tarpeeksi haastavia, etenkin toinen, jolla opiskellaan erilaisia runomittoja kirjoittamalla itse niissä runoja, englanniksi. Runo ei oo ollu mun lempi kirjoittamisen muoto suomeksikaan, ja toisella kielellä se on vielä vaikeampaa. Toisaalta tuo kurssi on aika hyvä konkreettinen väline katsoa, miten kielitaito kehittyy syksyn aikana.

Irti Suomesta

Upea läksiäiskakkuni, josta ehkä huomaa että läksiäispäivä oli myös lakkopäivä.

Luin tänä aamuna, niin kuin jokaisena sunnuntai-aamuna niin pitkälle kun muistan, Helsingin Sanomia. Yksi sunnuntaisivujen jutuista oli tällä kertaa otsikoitu Kaikki puhuvat nyt vakavia, ja se käsitteli sitä, kuinka politiikka ja yhteiskunnallinen tilanne näkyy nyt kaikkialla, eikä sitä pääse pakoon, vaikka välillä kaipaisi hömppää.Teksti sai minut miettimään myös sitä, että kahdessa viikossa, mitä olen täällä ollut, on ollut vaikea päästää irti siitä, mitä Suomessa on meneillään. Olen toki yrittänyt tehdä joitain valintoja, kuten lukea aamuisin The Guardianin nettisivut ennen Hesarin, että en olisi niin kiinni Suomessa ja sen ahdistavassa poliittisessa ilmapiirissä.

On kuitenkin vaikeaa olla ajattelematta Suomen tilannetta. Se tulee esille sosiaalisessa mediassa, se hiipii puheisiini kun joku sanoo jotain siitä että olen Suomesta, kysyy että eikö Suomi ole tosi kylmä maa, mutta aina kaikkien "onnellisin maa"-listojen kärjissä. Kerron silloin ilmastonmuutoksesta ja hyvinvointivaltion romuttamisaikeista (yritän toki myös kertoa joitain positiivisia asioita kun kerron Suomesta, kuten Helsingin elävästä kaupunkikulttuurista). Juotuani alkoholia en avaudu henkilökohtaiseen elämääni liittyvistä asioista, vaan siitä, kuinka kauheaa politiikkaa hallitus Suomessa tekee. Samaan aikaan kun lähdin Suomesta, Porthania vallattiin. Olen itse ollut opiskelija-aktivismissa enemmän lobbailu- kuin valtailupuolella - olin viime vuonna ylioppilaskuntani hallituksessa - mutta harmittelin vähän, että en päässyt näkemään sitä, kun iso opiskelijajoukko aktivoitui ja ilmaisi, että nyt riittää. 

Politiikka ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen on ollut todella intensiivisesti läsnä elämässäni viimeiset pari vuotta, viime vuoden vietin, niin kuin sanoin, HYYn hallituksessa käytännössä kokopäivätyössä, ja tänä vuonna olin lähtööni asti Helsingin vihreiden nuorten varapuheenjohtaja. Ennen lähtöä olin melko väsynyt politiikkaan, ja mietin, että haluaisin tehdä ehkä täällä jotain ihan erilaista vapaa-ajallani. Viikon alussa avajaiskarnevaaleilla ilmoittauduin kuitenkin yliopiston feministi-, Amnesty International- ja ympäristöjärjestöjen sähköpostilistalle. Ehkä juuri nyt tuntuu mahdottomalta paeta johonkin muuhun, kun politiikka on, niin kuin alussa linkkaamassani jutussa sanotaan, kaikkialla. Vaikka ajatukseni ovat toistaiseksi olleet vielä siinä, mitä Suomessa tapahtuu, niin ehkä vaikuttamisjärjestöihin mukaan lähteminen täällä tuo myös perspektiiviä asioihin, kun tarkastelee muuta yhteiskuntaa, kuin Suomea.