sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Suomesta, osa 2


Toisaalta ulkomailla ollessa omaa suomalaisuutta ajattelee enemmän kuin ennen, toisaalta vähemmän. Toisaalta välillä olen pohtinut sitä mitä suomalaisuus oikeastaan tarkoittaa ja näkyykö minussa jotain erityisen suomalaista vai ovatko omat "suomalaiseksi" mieltämäni piirteet sittenkin vain minusta, eivät mistään mystisestä "suomalaisuudesta" johtuvia. Olen monelta osin ns. stereotyyppinen suomalainen: introvertti, joka kaipaa omaa tilaa eikä koe keskipisteenä olemista erityisen luontevaksi. Mutta maailma on myös täynnä suomalaisia, jotka eivät ole tuon kuvauksen mukaisia. Toisaalta olen myös mielelläni välillä unohtanut koko asian ja yrittänyt, niin kuin aiemmin syksyllä kirjoitin, päästä irti Suomesta, niin kuormittavaa välillä Suomen ajatteleminen ja uutisten seuraaminen tänä polttopullojen, valehtelevien ministerien ja rasistisen mölyn syksynä on ollut.

En usko siihen, että kansallisuus yhdistää ihmisiä kovinkaan paljoa. En usko, että merkittävin viiteryhmä itselleni on tällä hetkellä suomalaiset tai että suomalaisuus määrittäisi minua mitenkään merkittävästi enempää kuin persoonallisuuteni tai maailmankatsomukseni. Uskon siihen, että ihmisiä yhdistävät asiat laajemmin, kuin vain valtioiden rajojen sisäpuolella. Uskon, että ihmisiä yhdistävät esimerkiksi sellaiset asiat kuin sukupolvi - minä ja ikätoverini jaamme usein samoja kokemuksia, epävarmuuden tulevaisuudesta ja kasvun teknologian kehittyessä sekä Harry Potter-kirjojen parissa, tulimme sitten Suomesta, Keski-Euroopasta tai Amerikasta - ja kulttuuriset kiinnostuksen kohteet, olen aiemminkin maininnut täällä käsitteen "globaali Brooklyn", samoihin arvoihin uskovan, samoilla tavoilla aikaansa viettävän kaupunkilaisten nuorten aikuisten joukon ympäri maailmaa. Olen sanonut täällä useammin kaipaavani Helsinkiä, kuin kaipaavani Suomea. Ehkä kuulostan ärsyttävältä elitistiltä, mutta entä sitten: miksi minun kokemukseni ja elämäni on muka jotenkin vähemmän aitoa, kuin jonkun itsensä perussuomalaiseksi kokevan.


Luin tänään Juha Itkosen artikkelin joka sanoitti omia ajatuksiani paremmin kuin osasin:

"Ehkä oma uusi yhtenäiskulttuurini onkin tämä kansallisvaltioiden rajat ylittävä, hedonistisgastronominen luovan luokan kupla, jossa professori ja minä käynnissä olevasta murroksesta toistaiseksi vähin vaurioin selvinneinä ryystämme espressojamme yhteiskunnan sortuessa ympärillämme."


"Koko kansalaisuus, ennen ongelmaton asia, on muuttumassa raskaaksi kantaa. Ajattelen sitä nykyään paljon enemmän kuin ennen.

Olen aina tiennyt sataprosenttisen varmasti, etten halua olla perussuomalainen. Mitä enemmän perussuomalaiset hierovat perussuomalaisuuttaan vasten kasvojani, sitä vähemmän haluan olla edes suomalainen. Vetäkää kiitospaidat päälle, liikuttukaa siitä kolmannestakin Tuntemattomasta, olkaa saatana suomalaisia. Minä olen sitten jotain muuta, luki passissani mitä tahansa."


Ja niistä sukupolvikokemuksista: "Professorin seurassa tajuan, että olen koko ajan ajatellut yhtenäiskulttuuria vain omien sukupolvikokemusteni kautta." Artikkelissa käytiin läpi niin 80-luvulla nuoruutta eläneen Itkosen kokemuksia kun viitattiin tämän lapsiin. En samaistunut kumpaankaan. Sen sijaan jos jutussa olisi ollut läsnä välissä oleva sukupolvi, Nokia 3310, Irc-galleria ja mitä näitä nyt on, olisin tunnistanut itseni - mutta en suomalaisuudesta johtuen, vaan tiettyyn sukupolveen kuulumisesta. Ehkä, niin kuin jutussakin huomattiin, ajatus yhteisestä kulttuurista kiinnittyy paljon vahvemmin sukupolveen kuin kansalaisuuteen. Ehkä jonkinlainen yhtenäiskulttuuri on olemassa, mutta se ei ole koskaan ollut "Suomen yhtenäiskulttuuri" vaan vaikkapa 80- ja 90-luvun taitteessa syntyneiden yhtenäiskulttuuri. 



Mutta toisaalta sitten kuitenkin olen tänään, itsenäisyyspäivänä, ajatellut keskustelua jonka kävin vähän aikaa sitten. Minulta kysyttiin, onko äitiyspakkaus totta, se nimittäin kuulosti liian hyvältä ollakseen totta. Vastasin että on. Kysyttiin vielä, onko totta että äitiyspakkauksesta saa tehtyä myös pienen sängyn vauvalle. Kerroin että saa, se on monen suomalaisen ensimmäinen peti. Ei voi olla totta, muut keskustelukumppanit ihmettelivät, muutan Suomeen ja perustan siellä perheen. Ja tämä keskustelu teki minut iloiseksi. Tulin iloiseksi siitä kuin sain kertoa että siellä mistä tulen on jotain mistä olla ylpeä, ja jotain mikä ei ole ainakaan toistaiseksi uhattuna. Nimittäin jos jotain pidän Suomessa arvokkaana, se on hyvinvointivaltio, ajatus siitä, että täällä pidetään ihmisistä huolta. Enkä halua että se on vain suomalaista tai pohjoismaista, haluan että muuallakin otetaan siitä mallia, ja ehkä juuri siksi olen niin surullinen siitä, mihin suuntaan Suomi on menossa, kun törmään täällä jatkuvasti ihaileviin puheenvuoroihin siitä, kuinka joku on kuullut tai lukenut, että meillä jotain tehdään hyvin.

Suhteeni suomalaisuuteen on tällä hetkellä ristiriitainen, mutta ehkä voin hyväksyä sen, että niin se on, enkä ajatella, että minulla tulisi olla jotenkin selkeät ja valmiit ajatukset niin monimutkaisesta asiasta, kuin kansallisuuden konstruktio ja sen vaikutus ihmiseen on. 

Hyvää itsenäisyyspäivää! 

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Lontoo, Stonehenge, Bath ja Edinburgh

Toisen kuukauteni Briteissä aikana olen reissannut jonkun verran Leicesterin ulkopuolelle, joten tässä vähän matkakertomusta! Sitä ennen kuitenkin vielä pari huomiota nimenomaan brittienglannista, joista mun piti kirjoittaa edelliseen tekstiin mutta unohtui. Pääasiassa brittislangi, vaikka joissain kohtaa erilaista onkin kuin tutummat ja itse enemmän käyttämäni amerikkalaisemmat ilmaisut, ei tuota mulle vaikeuksia, osittain kiitos sille että sanat pystyy usein päättelemään kontekstista, osittain brittiläisille sarjoille joita olen elämäni aikana kuluttanut kuten Skins ja My Mad Fat Diary (edellistä suurin osa muistakin suurinpiirtein ikäisistäni tuntuu katsoneen siinä viime vuosikymmenen vikoina vuosina, mutta jälkimmäinen tuntuu olevan tuntemattomampi, iso suosituspeukku sille!).

Katsokaa jos ette oo.

Pari jännää kielellistä piirrettä täällä kyllä on, jotka hämmentävät vieläkin:

-  "Are you alright?" joka ei tarkoita "oletko kunnossa" vaan "mitä kuuluu?", on siis amerikkalaisemman "how are you?"n vastine. Tämä selvisi mulle vasta yli kuukauden Briteissä asumisen jälkeen. Pitkään ihmettelin, onko mulla sittenkin resting bitchface tai näytänkö normaalitilassa jotenkin huolestuneelta, mutta kiitos Subway to Venus-blogin, joka on opettanut mulle Briteistä paljon muutakin, opin että se on vain tavallinen "mitä kuuluu". Silti suusta lipsahtaa välillä vastaus, joka sopisi paremmin kysymykseen "oletko kunnossa" kuin "mitä kuuluu".

- X:t viestien lopussa. Näitä jaellaan niin paljon etten tiedä tarkoittaako "x" oikeasti ylipäätään mitään. Oon yrittänyt miettiä olisiko "x":n vastine muualla kuin briteissä se että laittaa pussaavan emojin, mutta x tuntuu olevan huomattavasti kasuaalimpi symboli (itse en ko. emojia käytä kuin hyville ystäville ja tyypeille joiden kanssa on ns. säpinää) vaikka sekin pusuja symboloi. Itse en kuitenkaan osaa laittaa tuota "x"-merkkiä viestin loppuun vaikka se kenen kanssa viestittelen niitä kuinka paljon laittaisikin. Joskus kyllä koen outoa halua laittaa läpällä viestieni lopetukseksi "xoxo gossip girl" jos vastaanottaja laittaa x-merkkejä, vaikka oon kyseistä sarjaa nähnyt elämäni aikana ehkä yhden jakson.

Se kielestä ja Lontooseen. Kävin Lontoossa keskiviikkona 4.11., matkan alkuperäisenä tarkoituksena Death Cab for Cutien konsertti, Keskiviikkoisin mulla ei ole kuitenkaan ollenkaan luentoja, joten pystyin hyvällä omallatunnolla tekemään reissusta koko päivän mittaisen. Hyppäsin siis kahdeksan jälkeen bussiin Leicesterissä ja lähdin parin tunnin bussimatkalle kohti Lontoota.

Samana päivänä sattumalta Lontoossa oli myös iso mielenosoitus maksuttoman koulutuksen puolesta ja mut tuntevat ei varmaan ylläty kun kerron, että en voinut vastustaa. Suuntasin siis ensimmäisenä mielenosoituksen lähtöpaikan seudulle, kävin syömässä (sushilla, pakko oli ottaa ilo irti siitä että Lontoossa on pikaruokatyyppisiä mutta silti ihan hyviä sushipaikkoja joka nurkassa) ja menin sitten katsomaan miekkarimeininkejä. Miekkarissa tunnelma oli toki vihainen, mutta myös iloinen ja riehakas. Jossain vaiheessa erkanin joukosta ja valokuvasin miekkarijoukkoa, ja lähdin sitten Euroopan isoimpaan kirjakauppaan, josta mainitsin viime päivityksessäni.

Miekkarissa jaettiin kaikille "Free education, tax the rich"-kylttejä, jotta viesti kävi varmasti selväksi. Itsekin kannoin ylpeänä sellaista vähän aikaa.

Kirjakaupassa ilahdutti mm. feminismille ja sukupuolentutkimukselle omistettu hylly, josta mukaan tarttui Laura Batesin kirja Everyday Sexism (jota suosittelen vahvasti, vaikka kirja onkin kirjoitettu selvästi brittiyhteiskunta mielessä). Keikan lähestyessä otin sitten junan Brixtoniin, jossa kuulin Death Cab for Cutien soittavan noin suurin piirtein kaikki mulle tärkeät biisit.

Stonehengellä ja Bathissa kävin 14.11. kanadalaisen vaihtarikaverin vinkattua matkasta (jonka järjestäjätaho ei ollut vaihtarijärjestö, vaan joku random yliopistolla matkoja järjestävä porukka) minulle. Bussi retkelle lähti hävyttömän aikaisin ja yöllä mua valvotti niin Pariisin terrori-iskujen ajattelu kuin naapurissa olevat bileet ja kämppisten järjestämät jatkot, Tarkoitin siis, että bussin oli tarkoitus lähteä hävyttömän aikaisin: bussi oli nimittäin noin tunnin myöhässä. Stonehengeen päästäessä matka ei jatkunut kovinkaan hehkeästi, sää oli nimittäin aivan kamala. Napsaistiin Stonehengestä muutamat kuvat ja mentiin sitten suosiolla kahville ja turistikauppaan.

Hauskaa oli!

Bathiin päästäessä sade oli onneksi lakannut. Bath oli tosi nätti kaupunki ja kaksi ja puoli tuntia, mitä meillä oli siellä aikaa, oli ehdottomasti liian vähän. Käytiin roomalaisissa kylpylöissä ja Sally Lunn's Tea Room-nimisessä ravintolassa/kahvilassa joka sijaitsee Bathin vanhimmassa talossa. Siellä söin ehkä parhaan kanelipullan ikinä.


Roomalaiset kylpylät. 

Viime viikonloppuna olin sitten Edinburghissa vaihtarijärjestön järjestämällä reissulla. Tännekin lähdettiin bussilla järjettömän aikaisin, mihin oli kyllä aihettakin, sillä bussimatka kesti 7 tuntia. Bussimatka menikin enemmän tai vähemmän nukkuessa. Perjantai-iltana kiertelimme nopeasti keskustaa ja joulumarkkinat. Illalla oli illallinen paikallisessa ravintolassa sekä baarikierros, jonka aikana kävimme mm. baarissa, joka muistutti lähinnä luolalabyrinttia.

Lauantaina koitti ehkä reissun paras hetki, kun menimme matkaseurueeni, johon kuului yhtä sentimentaalisen suhteen Harry Pottereihin omistavia tyyppejä kuin minäkin, kanssa The Elephant Houseen, jossa J.K.Rowling kirjoitti ensimmäistä Harry Potteria, aamiaiselle. Kahvila oli muuten tavallinen, kiva kahvila, osaan hyvin kuvitella että jos asuisin Edinburghissa, kahvila olisi täydellinen paikka opiskella, lukea ja kirjoittaa. Mutta kun menin kahvilan vessaan niin...


...siellä odotti tribuutti Harry Potter-faneilta! Koko vessa oli täynnä Rowlingille ja Pottereille omistettuja seinäkirjoituksia. Musta oli täydellistä, että Harry Potter näkyi kahvilassa juuri tällä tavalla, ihmisten, joille Potterit on ollut merkityksellinen asia, viesteinä.

Iltapäivällä kiertelimme kaupungilla ja mm. maistoimme söpön viskimyyjämiehen meille tarjoamia viskejä ja löysimme pienen vaatekaupan, joka oli suurin piirtein täydellisen värisessä talossa ja myi hauskoja paitoja. Iltapäivän taittuessa iltaan suuntasimme kohti ns. kummituskierrosta maanalaisessa Edinburghissa ja sitä odotellessa kävimme vielä design-joulumarkkinoilla joista löysin julisteen joka tiivisti minut niin täydellisesti että se oli pakko ostaa (siinä oli kokonaan vihreällä väritetty naisen kuva ja teksti "but mostly I like cats"). Kummituskierros oli ihan hauska, sen jälkeen etsimme ties kuinka kauan ruokapaikkaa ja lopulta ravintolan jossa oli lauantai-iltana tilaa löydettyämme menimme ruoan jälkeen ihanille joulumarkkinoille syömään hollantilaisia pannukakkuja (porukassa oli kaksi hollantilaista jotka olivat mainostaneet niitä jatkuvasti, ja hyviä olivat) ja lopuksi hostellin vieressä olevaan baariin istumaan iltaa.

Sunnuntaina muut seurueestani menivät Edinburghin linnaan, mutta itse en halunnut maksaa lievästi suolaista hintaa linnassa käymisestä ja päätin sen sijaan kiivetä Arthur's Seatille, joka on korkea kukkula vähän Edinburghin keskustan ulkopuolella. Ilma oli hyytävän kylmä ja aluksi kiivetessä tuntui siltä että olikohan tämä nyt hyvä idea, mutta kun ylös pääsi, se oli sen arvoista: näkymät olivat upeat.

Tää ei oo ihan niin ylhäältä kuin minne kiipesin, mutta noi edessä olevat talot oli kivan värisiä.


Alas päästyäni ennen bussin lähtöä söin lähistöllä olleessa kasvisravintolassa ja tapoin aikaa jonkun taidemuseon kaupassa (ne on aina mun heikkous). Siellä myytiin mm. Jeremy Corbyn-värityskirjoja. Kuka tekis Suomessa värityskirjan politiikkanörteille?


Kaiken kaikkiaan Edinburgh oli ihana kaupunki ja kävisin mielelläni toistekin. Edinburghin jälkeen oonkin ollut sitten kipeänä siitä yöstä lähtien kun saavuin takaisin Leicesteriin, mikä nyt ei oo kovin hauskaa. Viikonloppuna Harry Potter-nostalgiafiilistelyjen olisi tarkoitus jatkua retken Potter-elokuvastudioille muodossa, sille retkelle kyllä ajattelin raahautua vaikka kuinka sängynpohjaolo olisi.









tiistai 10. marraskuuta 2015

English is my second language, so -

Minun ja englannin kielen historia alkoi, niin kuin suurimman osan suomalaisista, kolmannella luokalla. Historian jatkumista on mahdotonta erottaa esiteini- ja varhaisia teinivuosiani hallinneesta kulttuuri-ilmiöstä, Harry Pottereista. Muutaman vuoden kuluttua, kesällä 2003 ennen kuudetta luokkaa, äiti kysyi, haluaisinko yrittää lukea juuri englanniksi ilmestyneen hartaasti odotetun viidennen Harry Potterin. Halusin, ostimme vanhempieni kanssa kirjan ja luin sen kahdessa päivässä.Tuskin vieläkään ymmärsin kaikkea, mutta kirjan lukeminen oli selkeä käännekohta; tajusin, että siitä tulisi olemaan minulle iloa jatkossakin, että osaisin englantia oikeasti hyvin, esimerkiksi juuri suomeksi kääntämättömiin kirjoihin käsiksi pääsemisen kannalta. Seuraavat pari vuotta joululahjoihini kuului aina kirjakaupan lahjakortti, jolla sitten tilailin englanninkielisiä nuortenkirjoja. Joskus yritin kääntää niitä suomeksi, joskus taas yritin itse kirjoittaa tarinaa englanniksi. Olin suomenkielisen Harry Potter-foorumin suurkuluttaja, mutta pian pääsin lukemaan ja osallistumaan keskusteluihin Pottereista netissä myös englanniksi. Kun seuraavat kirjat ilmestyivät 2005 ja 2007, luin ne heti englanniksi ja nyt jo ymmärsin melkein kaiken. Toki kulutin myös muuta kulttuuria kuin kirjoja englanniksi; oli hienoa ymmärtää mitä kuuntelemassani musiikissa laulettiin ja jossain vaiheessa teini-ikää aloin haluta katsoa elokuvat ja tv-sarjat englanninkielisillä teksteillä, koska käännösvirheiden teksteistä huomaaminen häiritsi katsomista.

Euroopan suurin kirjakauppa Piccadilly Circuksella Lontoossa, jossa kävin viime viikolla. Tänne jos oisin siinä 12-14-vuotiaana päässyt, niin oisin voinut viettää siellä varmaan monta tuntia. Oli se kymmenen vuotta myöhemminkin kiva paikka. 

Englannin lisäksi olen opiskellut ruotsia sekä lyhyen ranskan lukiossa. Mitä vanhemmaksi olen kuitenkin tullut, sitä enemmän minusta on tuntunut, että on tärkeämpää opetella englantia niin lähelle äidinkielen veroista kun pystyy, kuin montaa kieltä kohtuullisesti. Englanti on lingua franca, nykykulttuurin ja varsinkin populaarikulttuurin kieli. "Globaali Brooklyn", mitä tässä tekstissä avataan, viestii keskenään englanniksi - englanniksi pystyn keskustelemaan ja oppimaan yhteiskunnallisista asioista joka puolelta maailmaa tulevien samoista asioista kiinnostuneiden nuorten ihmisten kanssa. Ilman hyvää englannintaitoa on vaikea opiskella niin yliopistossa kuin itsenäisesti. En myöskään ole suuri suomenkielisten käännösten englanninkielisille termeille väkisin keksimisen ystävä (tästä keskustelin viimeksi eilen termin "ableismi" suhteen). Kun termi vakiintuu niin se vakiintuu, vaikka se olisikin "anglismi" niin antaa vakiintua. Ärsyynnyn helposti myös joskus kuuluvista englantikielteisistä puheenvuoroista. Minun on vaikea nähdä lingua francan vahvistumisessa negatiivisia puolia aikana, jolloin myös uusnationalismi nousee uhkaavasti - eikö sen kannalta, että ymmärtäisimme toisiamme emmekä taantuisi stereotypisoimaan ja sulkisimme rajoja, olisi hyvä että meillä on yhteinen kieli millä kommunikoida, keskustella ja tutustua? Suomalaislasten kielitaidon yksipuolistumisesta huolestuneille voisin lähettää terveisiä, että suomalaisille tyypillinen kielitaito, missä osataan suomea, englantia hyvin ja ruotsia kohtalaisesti, on englanninkielisten maiden edustajille ihmeellistä ja hienoa. Olen kuullut useamman kommentin vaihtoaikanani paikallisilta ja englanninkielisistä maista tulevilta siitä, kuinka siistiä on, että osaan kahta kieltä sujuvasti.

Yliopiston Starbucksilla minulla on esim. tällaisia alter egoja. Hauskaa sinänsä, että oletetaan paikalliseksi eikä kysytä, miten nimi kirjoitetaan.

Tällä hetkellä elän elämääni Suomeen suuntautuvaa kommunikointia lukuunottamatta kokonaan englanniksi. Aluksi englanniksi kommunikointi oli vaikeampaa kuin oletin etukäteen - luulen että vaikka pohjataso olisi kuinka hyvä, on vaikeaa vaihtaa täysin kieltä. Nykyään, niin kuin jo jossain tekstissä kerroin, tilanne on toisinpäin. Suomeksi puhuminen tuntuu vähän kömpelöltä ja vaivaantuneelta. Pidän siitä, miten ilmaisen itseäni englanniksi nyt, kun olen tottunut siihen. Muistan, että joskus teini-iässä kun monen sukupolveni edustajan tavoin kirjoitin Livejournalia ja kirjoitin sitä silloin tällöin, etenkin englannin kokeiden lähestyessä, myös englanniksi, serkkuni sanoi, että kuulostan enemmän itseltäni silloin, kun kirjoitan englanniksi kuin silloin, kun kirjoitan suomeksi. Tähän vaikutti varmaan se että suomeksi saatoin olla niin vakava ja tekotaiteellinen kuin hilpeä, huoleton ja huonoja inside-vitsejä tekstin sekaan heittelevä, mutta englanniksi kirjoitin vain, miten itseäni osasin ilmaista englanniksi. Teini-iän roolinvaihteluista ja -kokeiluista nyt on aikaa, mutta koen tavoittavani jotain samaa täällä: toisella kielellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla aina täysin oma itsensä. Ja se on pelkästään rentouttavaa ja virkistävää. Koen itseni englanniksi myös välillä sosiaalisemmaksi ja rennommaksi kuin Suomessa, jossa vihaan smalltalkia mutta täällä huomaan etten vihaa sitä niin paljon - ehkä kielen mukana myös kulttuuri tarttuu jollain tasolla. Ja aina kun kommunikointi tuntuu jotenkin kömpelöltä eikä löydä oikeita sanoja, sen voi kuitata otsikossa olevalla lauseella eikä tarvitse ajatella olevansa socially awkward tai kielellisesti vähemmän lahjakas kun on kuvitellut. Kuvittelin kaipaavani suomen kieltä ja otin mukaan suomenkielisiä kirjoja kun tulin tänne, mutta nyt niiden lukeminen tuntuu vain oudolta. Ehkä suhteeni suomen kieleen ei ole kovinkaan sentimentaalinen, vaikka kieltä pääaineenani yliopistossa opiskelenkin.




lauantai 31. lokakuuta 2015

Ensimmäinen kuukausi



Kaikessa mitä olen lukenut kulttuurishokista sanotaan, että ensin elää uuden kotimaansa kanssa kuherruskuukautta, sitten vasta alkaa kaivata vanhaa. Minulla meni kuitenkin täysin toisinpäin. Nyt olen ollut Briteissä vähän yli kuukauden, ja tuntuu, että pidän täällä asumisesta sitä enemmän, mitä pidemmälle aika kuluu. Vähän hukassa oleminen ei ole mulle yhtään luonteva rooli, ja aluksi olin vähän enemmänkin kuin vähän hukassa. Nyt minulla on arkirutiineja, tuttuja paikkoja, ihmisiä joihin on tutustunut vähän paremmin ja jo kuukaudessa parantunut kielitaito. Ajattelen nykyään isoksi osaksi englanniksi ja skypettäminen Suomeen tai toisen täällä olevan suomalaisvaihtarin kanssa puhuminen suomeksi tuntuvat oudolta. Aluksi heikoimpina hetkinä, kun kaipasin Helsinkiä ja ystäviä, jouduin jatkuvasti muistuttamaan itselleni miksi olen täällä. Nyt en enää muista, milloin minun piti muistuttaa itselleni, että tämä oli hyvä idea.

Joitain asioita mitä Suomesta kaipaan kuitenkin löytyy. Tässä ystävien ja perheen lisäksi muutamia:

Asuminen. Kämppikseni ovat mukavia, mutta kaipaan silti sitä, että minulla on oma koti (en voi väittää Helsingissäkään asuneeni tosin kuin aikuinen, ei se opiskelijakoppikaan, vaikka yksiö omine keittiöineen ja kylpyhuoneineen oli, oikein Aikuisen Ihmisen asunnolta näyttänyt). Asuin Helsingissäkin opiskelijatalossa, mutta asuntolaan verrattuna se oli hiljainen, täällä bilemeteliä kuuluu säännöllisesti. Hyvät kuulokkeet ja korvatulpat pelastavat. Lisäksi asuntola muistuttaa, niin kuin jossain tekstissä sanoin, niin paljon Oriveden opistoa että tuntuu että olisin laittanut elämässä peruutusvaihteen päälle. Katselen kaihoten kaiken maailman sisustusblogien, tumblrien ja instagramien kuvia ja haaveilen asunnosta, joka olisi koti, ei asuntolahuone.



Joukkoliikenne. Leicesterissä bussit lakkaavat kulkemasta puoliltaöin. Asuntolan suhteen tuntuu kuin eläisin Oriveden opisto-flashbackia, aluksi yliopistolla tuntui samalta kuin fuksivuonna, ja joukkoliikenteen suhteen olen palannut teinivuosiini Jyväskylään jossa viimeinen bussi keskustasta kotiin lähti juurikin samaan aikaan kuin täällä. Taksit ovat kuitenkin halvempia kuin Suomessa, joten niitä on tarvittaessa tullut hyödynnettyä.

Joukkoliikenne on myös kallista. Ei varmaan paljoa kalliimpaa kuin Suomessa loppujen lopuksi jos ei ihan kalliimpia junavuoroja valitse, mutta Suomessa Helsingin sisäisessä liikenteessä käytössäni on opiskelijahintainen kausikortti ja kaukoliikenteessä Onnibus. Junaliikenne Briteissä on yksityistetty ja kilpailutettu, mutta ei täällä mitään halpajunayhtiöitä ole. Katselin juuri junalippuja päiväreissulle Lontooseen, ja menolipusta aamulla saa maksaa parhaimmillaan sellaiset kuusikymmentä puntaa. Ei tarvii varmaan sanoa, että sitä junaa en valinnut.

Pyykinpesu. Asuntolan pyykkituvassa vallitsee viidakon laki. Mitään varauslistaa ei ole. Jos on tilanne missä pyykkiä olisi vain ihan pakko pestä tänään koska muulloin ei ehdi, olisi ihan kiva saada kone käyttöön ilman jatkuvaa kyttäilyä että onko sellainen vapautunut. Pyykinpesu asuntolan pyykkituvassa myös maksaa.

Että kaikkialla ei pauhaa musiikki.  Helsingin yliopiston avajaiskarnevaaleilla ja muissa opiskelijatapahtumissa ja kantabaareissani Helsingissä pystyi keskustelemaan. Täällä ei. Olin pari viikkoa sitten vaihto-opiskelijoiden yhdistyksen ULEESin baarikierroksella, ja oli mahtavaa päästä ensimmäistä kertaa baariin, jossa musiikki ei ollut häiritsevän kovalla. Eiköhän sellaisia ole enemmänkin, mutta niissä baareissa, missä opiskelijatapahtumat usein järjestetään, keskustelu (varsinkin toisella kielellä) on usein haastavaa.

Sauna. Klisee, mutta totta.

Lähellä oleva luonto. Olen kaupunki-ihminen, mutta ainoan liikuntaharrastukseni lenkkeilyn suhteen menen mielelläni luontoon. Sekä Helsingin kämpästäni että vanhempieni luona Jyväskylässä pääsee hyville lenkkipoluille metsämäiseen ympäristöön suurin piirtein heti. Täällä pitää kävellä kaupungin kaduilla pidemmän aikaa, että pääsee edes puistoon, ja siistit puistot asfalttiteineenkään eivät ole yhtä kiva lenkkeilymaasto kuin puiden keskellä kulkevat polut.



Tässä vielä kuva halloween-asustani. Halloween näkyy täällä aika paljon ja halloweenbileitä olisi ollut enemmän kuin jaksoi mennä. Ystäväni ehdotti vaihtoblogin uudeksi nimeksi "Villin yksisarvisen seikkailu" asun inspiroimana, mutta mennään nyt vielä The National-viittauksella.

Pitkäaikaisista suosikkibändeistä puheen ollen, ensi viikolla menen Death Cab for Cutien keikalle yhteen lempikaupungeistani maailmassa, Lontooseen! En ole kuunnellut kyseisen bändin Narrow Stairs-levyn jälkeisiä levyjä kovin paljoa, mutta nuorempana bändi oli niin korkealla suosikkilistalla ja niin moni biisi on henkilöhistoriassani tärkeä (ah, Transatlanticsm ja teini-iän ja vähän sen jälkeenkin ihastumiset liian kaukana asuviin, Someday You Will Be Loved joka auttoi kaikista maailman biiseistä parhaiten jos ja kun mainitut ihastukset ei päättyneet hyvin, You Are A Tourist ja Helsinkiin muutto!), että päätin osittain erään Death Cabia fiilistelleen facebook-keskustelun innoittamana mennä ja toivoa, että soittavat paljon vanhoja biisejä.









tiistai 13. lokakuuta 2015

Opiskelusta Englannissa: ensivaikutelma



Luennot alkoivat viime viikolla, ja niin kuin olen maininnut, sitä olin odottanut. Olin odottanut, että pääsen tekemään sitä mitä tänne tulinkin tekemään, ja että ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen opiskelisin niin, että todella keskittyisin ensisijaisesti opiskeluun - asia, mitä olin kuullut muiden vaihdossa olleiden järjestöaktiivien kokemuksesta. Nyt olen opiskellut viikon, ja tietenkään viikon kokemuksella ei voi sanoa paljoa, mutta tässä joitain ensifiiliksiä opiskelusta täällä:

Luennoitsijat ovat pääosin hyviä esiintyjiä ja tuntuvat olevan oikeasti kiinnostuneita opettamisesta ja opiskelijoista. Tämä on selvä parannus Suomeen, jossa kaikilla yliopistossa opettavilla ei valitettavasti tunnu olevan minkäänlaista pedagogista osaamista. En tiedä, millaiset viralliset vaatimukset brittiluennoitsijoille on, mutta käytännön opetustaidot tähän mennessä kohtaamillani opettajilla on kunnossa: toistaiseksi on tuntunut että luentoja on oikeasti ilo kuunnella ja jaksan keskittyä niillä paljon paremmin kuin Suomessa. Luennot ovat myös vain 50 minuuttia pitkiä, mikä sopii älypuhelinten tuhoamalle keskittymiskyvylleni paremmin kuin hyvin.

Luentojen lisäksi meillä on myös seminaareja, joissa keskustellaan pienessä ryhmässä kurssin aiheista. Omista kursseistani kahdella on sekä luentoja että seminaareja, yhdellä kaikki kurssikerrat ovat seminaarimuotoisia. Tästäkin olen toistaiseksi pitänyt enemmän kuin suomalaisesta tyylistä, jolla massaluento keskeytetään yhtäkkiä "keskustelkaa nyt parin kanssa" ja salin täyttää hälinä jossa keskusteleminen ei nyt ole hirveän miellyttävää, ja keskustelu kestää muutaman minuutin jossa aiheeseen ei päästä kovin syvälle. Pidän siitä, että jotkut kurssikerrat on selvästi omistettu keskustelulle, ja joka kurssilla on sellaisia.

Kuten yllä sanoin, mulla on tosiaan vain kolme kurssia syksyllä ja kolme keväällä vaihtareiden opintopisterajoitusten vuoksi. Mun lukujärjestykseen mahtuisi ainakin nyt hyvin vielä yksi, koska kurssien vaikeustaso vaihtelee. Opiskelen täällä siis Englannin ja Amerikan kirjallisuutta ja sosiologiaa. Ensin mainituissa teen viimeisen vuoden kursseja, mutta viimeksi mainituissa ensimmäisen, koska olen Suomessa käynyt siitä vain johdantokurssin. Ensimmäisen vuoden kursseihin kuuluu kuitenkin myös perus tiedonhakua, lähteiden merkkaamisen opettelua yms, koska Briteissä ihmiset opiskelevat yleensä vain yhtä pääainetta ja ilmeisesti se, että opiskelee useampaa ainetta, on ainakin Leicesterissä suht uusi juttu. Toisaalta tämä on hyvä asia, koska itse en muista että näitä olisi puhuttu ihan hirveästi ensimmäisenä vuonna yliopistossa (varmaan juuri siksi, että Suomessa luennoilla on aina paljon sivuaineopiskelijoita, jotka saattavat opiskella ties kuinka monetta vuotta), ja tein esim. tieteellisen kirjoittamisen kurssin ihan viime tipassa. Mutta itselle neljännen vuoden opiskelijana kun kurssi suoritetaan tehtävillä tyyliin "kokoa lähdeluettelo aiheesta x", siihen ei mene hirveästi energiaa joten aikaa ja energiaa opiskella olisi vielä enemmänkin, kun Suomen tyyliin iltoja ei täytä järjestötoiminta ja sosiaaliset verkostot, jotka Helsinkiin ehdin muodostaa ihan eri lailla kuin tänne, vaikka täälläkin toki sosiaalista elämää ja menoja on kalenteria täyttämässä. Kirjallisuuskurssit onneksi ovat tarpeeksi haastavia, etenkin toinen, jolla opiskellaan erilaisia runomittoja kirjoittamalla itse niissä runoja, englanniksi. Runo ei oo ollu mun lempi kirjoittamisen muoto suomeksikaan, ja toisella kielellä se on vielä vaikeampaa. Toisaalta tuo kurssi on aika hyvä konkreettinen väline katsoa, miten kielitaito kehittyy syksyn aikana.





sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Irti Suomesta

Upea läksiäiskakkuni, josta ehkä huomaa että läksiäispäivä oli myös lakkopäivä.


Luin tänä aamuna, niin kuin jokaisena sunnuntai-aamuna niin pitkälle kun muistan, Helsingin Sanomia. Yksi sunnuntaisivujen jutuista oli tällä kertaa otsikoitu Kaikki puhuvat nyt vakavia, ja se käsitteli sitä, kuinka politiikka ja yhteiskunnallinen tilanne näkyy nyt kaikkialla, eikä sitä pääse pakoon, vaikka välillä kaipaisi hömppää.Teksti sai minut miettimään myös sitä, että kahdessa viikossa, mitä olen täällä ollut, on ollut vaikea päästää irti siitä, mitä Suomessa on meneillään. Olen toki yrittänyt tehdä joitain valintoja, kuten lukea aamuisin The Guardianin nettisivut ennen Hesarin, että en olisi niin kiinni Suomessa ja sen ahdistavassa poliittisessa ilmapiirissä.

On kuitenkin vaikeaa olla ajattelematta Suomen tilannetta. Se tulee esille sosiaalisessa mediassa, se hiipii puheisiini kun joku sanoo jotain siitä että olen Suomesta, kysyy että eikö Suomi ole tosi kylmä maa, mutta aina kaikkien "onnellisin maa"-listojen kärjissä. Kerron silloin ilmastonmuutoksesta ja hyvinvointivaltion romuttamisaikeista (yritän toki myös kertoa joitain positiivisia asioita kun kerron Suomesta, kuten Helsingin elävästä kaupunkikulttuurista). Juotuani alkoholia en avaudu henkilökohtaiseen elämääni liittyvistä asioista, vaan siitä, kuinka kauheaa politiikkaa hallitus Suomessa tekee. Samaan aikaan kun lähdin Suomesta, Porthania vallattiin. Olen itse ollut opiskelija-aktivismissa enemmän lobbailu- kuin valtailupuolella - olin viime vuonna ylioppilaskuntani hallituksessa - mutta harmittelin vähän, että en päässyt näkemään sitä, kun iso opiskelijajoukko aktivoitui ja ilmaisi, että nyt riittää. 

Politiikka ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen on ollut todella intensiivisesti läsnä elämässäni viimeiset pari vuotta, viime vuoden vietin, niin kuin sanoin, HYYn hallituksessa käytännössä kokopäivätyössä, ja tänä vuonna olin lähtööni asti Helsingin vihreiden nuorten varapuheenjohtaja. Ennen lähtöä olin melko väsynyt politiikkaan, ja mietin, että haluaisin tehdä ehkä täällä jotain ihan erilaista vapaa-ajallani. Viikon alussa avajaiskarnevaaleilla ilmoittauduin kuitenkin yliopiston feministi-, Amnesty International- ja ympäristöjärjestöjen sähköpostilistalle. Ehkä juuri nyt tuntuu mahdottomalta paeta johonkin muuhun, kun politiikka on, niin kuin alussa linkkaamassani jutussa sanotaan, kaikkialla. Vaikka ajatukseni ovat toistaiseksi olleet vielä siinä, mitä Suomessa tapahtuu, niin ehkä vaikuttamisjärjestöihin mukaan lähteminen täällä tuo myös perspektiiviä asioihin, kun tarkastelee muuta yhteiskuntaa, kuin Suomea.









sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Ensimmäinen viikko

Viikko sitten istuin Gatwickin lentokentällä kahvilassa katsellen ikkunasta ulos, miettien miten saan muutaman tunnin lentokentällä ennen Leicesterin bussin lähtöä kulumaan. Tänään istun huoneessani Leicesterissä ja katselen ikkunasta ulos, eikä ole oikeastaan hirveästi pohdittavaa, miten saada aika kulumaan: Erasmus-järjestö ja ylioppilaskunta ovat järjestäneet meille menoja koko viikon ja myös sisustaminen, tarpeellisten asioiden ostaminen ja ihan vaan kaupunkiin tutustuminen ovat vieneet oman aikansa. Tänä viikonloppuna myös paikalliset opiskelijat palasivat yliopistolle, ja ensi viikolla täällä on mm. avajaiskarnevaalit.

Asun siis Mary Gee-nimisessä asuntolassa parin kilometrin päässä yliopistolta. Yksi paikallinen opiskelija huudahti asuinpaikkani kuultuaan "It's in a middle of nowhere!".  Tämä kuitenkin on osoittautunut liioitteluksi. Matkani yliopistolle on puolet lyhyempi kuin Helsingissä, ja on ihanaa, että yliopistolle voi kävellä helposti. Kävelymatkan päästä löytyy myös Queen's Road-niminen katu, jolla on kauppoja, baareja ja ravintoloita. On totta, että itse Mary Geen lähiympäristö on hiljaista aluetta, mutta se ei varsinaisesti haittaa - pidän siitä, että koti on rauhallinen paikka. Odotan, että saan vihdoinkin netin puhelimeeni niin voin lähteä lenkille ilman pelkoa eksymisestä ja löytää parhaat kävely- ja lenkkireitit. 



Jaan keittiön kymmenen ihmisen kanssa ja kylpyhuoneen viiden. Se vaatii totuttelua sen jälkeen, kun on asunut neljä vuotta yksin asunnossa jossa on keittiö ja kylpyhuone, mutta toisaalta, olen jakanut keittiön lukion jälkeen välivuonna Oriveden opistossa aiemminkin, ja kylpyhuoneen juuri viiden ihmisen kanssa kotona asuessani. Huoneestani tulee myös vahvasti mieleen Oriveden opisto, rumia verhoja myöten. Perusasiat ovat kuitenkin kunnossa: sänky on mukava ja netti toimii, ja huoneen aluksi järjettömän kovalla ollut lämmityskin saatiin väännettyä niin, ettei huone muistuta enää saunaa. 


Kieli sujuu vaihtelevasti. Olen aina pitänyt itseäni hyvänä englannissa, mutta täällä tuntuu, että välillä pystyy selittämään politiikasta tai muusta syvällisestä aiheesta sujuvasti englanniksi, välillä jopa bagelin tilaaminen yliopiston kahvilassa tuntuu kömpelöltä. Suurimman osan ajasta kuljen keskitietä: englanti sujuu perushyvin, mutta välillä turhauttaa, kun joutuu keskustelussa yksinkertaistamaan asioita koska ei osaa sanoa englanniksi täsmälleen sitä mitä tarkoittaa. Kliseisesti olen brittiaksentin ystävä, ja sitä on ilo kuunnella ja vielä hauskempaa, kun huomaa sen hetkellisesti tarttuvan itselleen. 

Ensi viikolla saan vihdoinkin tietää lopulliset kurssini ja lukujärjestykseni. Odotan opintojen alkua: vaikka tekemistä on riittänyt tähänkin mennessä, haluaisin tietää jo, millaista se, mitä tänne tulin tekemään, eli opiskelu yliopistossa jossain muualla kuin Suomessa, on. 










keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Pienet ilot

Nuorempana nautin nykyistä enemmän elämän pienistä iloista: kun ensilumi satoi, löysin kassin täyteen hyviä kirjoja kirjastosta tai pyöräilin Jyväskylän, jossa kasvoi, katuja pitkin jonkun hetkeen täydellisesti sopivan biisin soidessa. Viime vuosien aikana olen kuitenkin osittain menettänyt tämän taidon. Siinä vaiheessa kun on miljoona päälle kaatuvaa deadlinea opinnoissa tai töissä, ihmissuhdehuolia, uutiset ja politiikka aiheuttaa käsittämätöntä maailmantuskaa ja rahat on vähissä, ei ne elämän pienet ilot vaan lämmitä niin paljon kuin nuorempana, jolloin stressaavat asiat olivat pienempiä.

Vaihdossa taito nauttia pienistä asioista on yllättäen tullut takaisin. Toki stressattavat asiat ovat täälläkin isoja - käyn läpi kuitenkin aikamoista elämänmuutosta, jonka erottaa Helsinkiin Jyväskylästä muutosta se, etten tunne täältä ketään, en ole koskaan käynyt kaupungissa ja joudun puhumaan koko ajan kieltä, jota kenties osaan hyvin mutta joka on silti vasta toinen kieleni - mutta täällä ilo tulee pienistä asioista. Tänään sain vihdoinkin juoda aamukahvia asuntolassa, kun eilen kävin ostamassa muutaman perusastian ja ruokakaupassa. Asia, joka Suomessa on täysin rutiini, tuntui täällä ihanalta luksukselta vaikka päiviä joina kahvia ei saanut heti aamulla oli takana vain kaksi.



Toinen iloa tuottanut asia on ekoina päivinä ollut keskeisten paikkojen oppiminen. Osaan kävellä kämpiltä yliopistolle, mikä ei saavutuksena nyt ole kovin ihmeellinen sillä reitti kulkee vain muutamaa eri katua. Myös kampuksella liikkumisen alkeet alkavat olla jossain määrin hallussa. Toisin kuin Helsingin yliopistossa, täällä kaikki aineet ovat samalla kampuksella. Kampus on Victoria Park-nimisen suuren puiston vieressä, ja itse kampuksellakin on paljon ulkotilaa. Kampuksella on sekaisin kaikenlaista arkkitehtuuria, niin vanhoja tiilitaloja kuin uudempia betonirakennuksia, kuten Attenborough Tower, jossa paikalliset humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tiedekunta (ja siis omat luentoni) ovat. 



Lopetan merkinnän jälleen samoihin tunnelmiin kuin edellisen: olen taas lähdössä tutustumisiltaan ja -bileisiin. Olen vielä vähän väsynyt, joten katsotaan mitä omalta osalta juhlimisesta tulee, mutta onneksi loppuviikolla ei ole hirveästi tekemistä niin on aikaa levätä. 






maanantai 21. syyskuuta 2015

Vielä vähän välitilassa



Tein lähtöä vaihtoon monta viikkoa. Muutin kaksi viikkoa sitten pois asunnostani Helsingissä ja elin sitten kaksi viikkoa vanhempien ja kavereiden nurkissa, jonkinlaisessa välitilassa. Eilen aamulla sitten vihdoin oikeasti lähdin. Läksiäisbileiden ja aikaisen lennon aiheuttamassa univajeisessa tilassa oli vaikea sisäistää, mitä olin tekemässä, että olin oikeasti lähdössä kohti kaupunkia jossa en ollut ikinä käynyt ja josta en tiennyt paljoakaan, ihan yksin. Olen aina pitänyt itseäni itsenäisenä ja pärjäävänä, ja kun kuvittelin Leicesteriin lähtöä etukäteen, ajattelin että olisin innoissani valmis uuteen alkuun. Eilen illalla oli kuitenkin vähän orpo olo, kun väsyneenä englannin puhuminen tuntui kankealta ja vaikealta sekä huono suuntavaisto ja vielä netitön puhelin tekivät ruokakaupan etsimisestä hiljaisen oloiselta asuinalueelta, jossa asun, epätoivoisen tehtävän.


Hyvin nukutun yön jälkeen tänään on kuitenkin tuntunut siltä, että kyllä tästä uuden elämän haltuun ottamisesta ehkä tulee jotain. Odotan että pääsen laittamaan kotia, lopullista asuntolahuonettani laitetaan vielä valmiiksi joten olen väliaikaisessa huoneessa, opiskelemaan, ja muutenkin rakentamaan elämää - tällä hetkellä tuntuu vähän siltä, että elämääni viime aikoina hallinnut olo siitä, että on välitilassa, jatkuu vielä. Mutta nyt olen  jo nähnyt yliopiston, kaupungin keskustan (tämä tuntuu onneksi ihan kaupungilta, vaikka pelkäsin että noin puolet Helsinkiä pienempi Leicester olisi pienen oloinen) ja jutellut muiden vaihtareiden kanssa. Kohta lähden vaihto-opiskelijoiden tutustumisiltaan. Englannin puhuminenkin tuntuu melkein lause lauseelta helpommalta.